Ajatus-jäsen, Kirjaudu sisään

Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Elämä

Päätä särki ja ajattelin eilistä. Päivä oli alkanut samanlaisena kuin kaikki muut, ilman mitään merkkiä tulevista tapahtumista. olin puolikuollut. Kellon äänet, kuin painajaisesta, kaikuivat jossain kaukana. Taisi olla AC/DC Hells bells joka kuului jonkun pitkätukan autosteroista kohtuuttoman lujalla. En jaksanut välittää. Nousin ylös sängystä ja venyttelin.avasin ikkunan ja huokaisin.taas yksi harmaudella pilattu päivä. Katsellessani ulos tyhjyyteen epätoivo valtasi mieleni. Sää oli synkkä kuten arvata saattaa. Hapuilin vaatteita kaapista heitin päivän kirjat laukkuun ja lähdin huoneestani. Keittiössä äiti touhusi pikkuveljen aamiaisleipien kimpussa. Painuin pihalle hakemaan lehteä. selasin lehden nopeasti läpi jo postilaatikolla.ei mitään mielenkiintoista.vein lehden sisälle,otin tavarani ja lähdin kävelemään katuamme pitkin,potkien kiviä tieltäni. Lintu lauloi jossain vasemmalla puolellani. Jostakin syystä en vain tänään jaksanut välittää niistä sulosoinnuista. Mielessäni nauroin räkäisesti itselleni. "voi jumalauta että osaan olla tyhmä" ja nauru päässäni jatkui."miten mä olen voinut tehdä jotain niin typerää ja ajattelematonta??mikä mua oikein vaivaa?" kaiut päässäni huusivat.pudistin päätäni,ja vilkaistessani oikealle puolelle,meinasin saada sydänkohtauksen.siinä se sitten taas oli.

Miksei se ikinä lepää?

Miksei se ikinä lepää?

Se jota jotkut kutsuvat omatunnoksi oli taas tullut häiritsemään minua. En ehkä tunnustanut sen olevan olemassa, mutta joka hetki tunsin kylmän kasvavan sisälläni.

Taisteltuani aikani sain työnnettyä vainoajani ulos. Voimani eivät nyt riittä kamppailuun ainakaan itseni kanssa. Ympärillä kulkevat ihmiset sitävastoin ärsyttävät minua suunnattomasti. Pyöreäposkiset naiset ja miehet kertomassa tyhjänpäiväisiä juttujaan- käteni lähes puristuu nyrkkiin ajatellessani ja katsellessani heitä. En enää riitä itselleni, asia on selvitettävä.

Kunnes jostain kantautuu korviini se kaunis sävel. Sello. Viulu. Samanlainen sävel kuin silloin joskus. Miten tunnenkaan ajatuksineni taas virtaavan läpi satojen, tuhansien vuosien...Silmissäni vilahtavat pohjoisen uljaat vuoret, koskien pauhu ja metsien kaikuva hiljaisuus. Ja tunnen taas olevani kotona.

Mutta kaikki on katoavaista, niin kuin tuo punataivaaseen katoava aurinko.

En koskaan kuvitellutkaan olevani mitenkään erikoinen.

Mutta kuitenkin...

Lue muut jatkonovellit


Sivua muokattu 30.5.2001