Ajatus-jäsen, Kirjaudu sisään

Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Vältä vaihtorahan käsittely

Kun herätyskello aamulla soi muistin sen. Mutta aamukahvia juodessani ja lehteä lukiessani unohdin sen. Ja vielä nukkumaan mennessäni olin ajatellut asiaa ja sen hoitamista ensitöikseni. Niin kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt muistaa. Se oli tietysti väärä päivä. Kuten useimmat. Mitään vastuullista ei saisi ottaa tehtäväkseen sellaisena aamuna. Tapanani on syytellä itseäni tällaisista pikkujutuista, mutta eihän olisi ollut minun asiani varautua huolehtimaan toisten ongelmista. Varsinkaan tänään. Vasta puolenpäivän aikaan se tli taas mieleeni. Olin unohtanut tilata kolikota kassaan ja päivän mittaan niitä varmasti tarvittaisiin. Nyt tilaaminen oli myöhäistä lähetys tulisi vasta huomenna. Pikkuputiikissa yksin työskentelevä työtoverini ei pääsisi mitenkään pankkiin kesken työvuoron. Joten krapulasta huolimatta päätin läheä työpaikalle vapaapäivänäni.

Astuessani ulos ovesta, helmikuun raaka tuuli tarttui takkini helmaan riepitellen ja kuiskasi korvaani kiusauksen palata lämpimän viltin alle nukkumaan.

Matkalla olin kuin unessa kävelijä ja mielessäni pyöri vain eilisen illan tapahtumat ja aamuinen lämmin peti. En katsonut eteeni vaan kävelin ja kävelin, kunnes törmäsin erääseen ihmiseen ja pyytelin vaistomaisesti anteeksi ja olin jatkamassa matkaani kunnes minua tönästiin ja kutsuttiin nimellä. Siinä vaiheessa oli jo pienoinen heräämisen hetki, kun tajusin että siinhähän on vanha lapsuuden ystäväni joka on ollut vuosia poissa maisemista, hävetti heti nahjuinen ulkonäköni ja krapulalainen naamani.

"Moikka! Pitkästä aikaa..." mä yritin tavotella pirteetä sävyä, vaikka mä olisin halunnut livetä paikalta. Suihku ja aspiriini, niitä mä oisin nyt tarvinnut.

Selja.... Jonka sukunimi ei nyt tullut äkkiseltään mieleen, katseli minua arvostelevasti. Olihan hän aina lapsuudessamme ollut se 'kunnon tyttö', minä kun taas olin aina ollut tälläinen hulttio.

Matkalla mietin, että vitut töistä ja käyn ostamalla lähikaupasta parin coronan sikarin, jonka sytytän tulitikulla samalla miettien kuinka vihaankaan talvea... Mitähän tänään tekisi?

Selja on sitä mieltä, että vakituinen työpaikka on turhaa luksusta. Selja on muuttunut täysin.

Niinköhän...? En enää tiedä mitä tehdä, tuntuu, että olisin jo kerennyt tehdä kaiken. Elämällä ei ole enää mitään annettavaa minulle...

Sen tuntee milloin kuluneissa ajatuksissa,mietteissä jo moneen kertaan kuluneissa.. Kenties olen vain väsynyt. Niin se tarvii olla.. Selja katsoo mua kuin.. kuin olisin muuttunu häneksi. Vaiko hän minuksi... pohdiskelen tuota mysteeriä..,kun Selja ilmoittaa....

...että hänen täytyy mennä jatkamaan töitä.

PÖMPPIS!!!

"missä olet töissä" kysyin

sitten huomaan olevani muualla, yhtäkkiä pompannut paikasta toiseen. Ehkä tämä on se paikka, jossa oikeasti tahtoisin olla, se paikka, jossa unelmani käyvät toteen. Ei surua, ei yksinäisyyttä. Mutta herään todellisuuteen ja huomaankin olevani taas täällä, yksin ja surullisena.

Selja tuijotti mua edelleen. Tai tuijotti eteensä kuin en olisikaan siinä. Mikähän sille nyt tuli?, mietiskelin. Yhtäkkiä huomasin hänen kasvoillaan kimaltavat juovat. "Hei, älähän nyt..." yritin lohduttaa hieman epätoivoisesti ja tietämättä miksi hän edes on lohdutusta vailla.

Ihmisen mieli on liian tuntematon, jotta sitä voisi toinen ymmärtää. Siksi hiljenen ja odotan sanoja, jotka auttaisivat hetkestä eteenpäin.

Selja ottaa käsivarrestani kiinni kuin pelkäisi minun lähtevän. "Auta minua.", hän kuiskaa ja tiukentaa otettaan.

"En ole voinut hyvin viime aikoina." Selja toteaa ja huomaa puristavansa käsivarttani,ottaen sen pois. "Olen peittänyt todelliset tunteeni muilta. En ole toisaalta kyennyt ja toisaalta kukaan ei ole halunnut edes tietää... Auttaisithan.." hänen anovat silmänsä minuun kääntyneenä kuin omissani olisi vastaus hänen murheidensa katoamiseen. "Voisithan auttaa... on niin paha olla...." silloin Hän alkaa itkemään.. Yritän lohduttaa ja vakuuttaa,ettei asiat oo niin huonosti kuin hän kuvittelee tuskassaan.

Olen todella hämmentynyt, enkä tiedä mihin suuntaan katsoisin tai mitä tekisin. Voiko tämä olla se sama Selja...

"Mulla on tässä yks vaihtoraha juttu menossa. Tärkeetä, tiedäthän? Ehkä me nähdään taas.." mä lähden kävelemään jo eteen päin. En mä ole näiden tilanteitten sankari, anteeksi vain maailma.

"Mut sun täytyy auttaa!Kukaan muukaan ei auta, tajuutko?Mä en jaksa enää!" Seljan ääni oli nyt erilainen, se ei ollut täynnä surua ja epätoivoa, se oli luovuttaneen ihmisen ääni.Käännyin katsomaan taakseni, mutta jalkani jatkoivat yhä matkaansa.Selja seiso yhä keskellä katua,sen silmät tuijotti sumeina eteensä. Ei tämä asia mulle kuulu, on tässä ihan tarpeeksi murehtimista muutenkin. Eihän me Seljan kanssa ees olla koskaan oltu kovin kummosia kevereita. Yritin unohtaa koko asian, mutta se pieni ääni mun sisällä, ei suostunu tukkimaan suutaan. Käännyin seuraavasta risteyksestä oikeelle, vielä pari kadunkulmaa ja oisin perillä.Jotenkin mulla oli outo o

Kotona taas. Olen edelleenkin ymmälläni siitä, että miksi Selja oli repinyt käsivarteni irti. Katsoin nyt kättäni - sen tilalla ei ollut mitään. Pelkkä käsinkoskettelematon pahuus tuntui liikuttelevan minua ilmassa kuten sumua tai jotain käsittämätöntä uutta ainetta, josta fyysikoillakaan ei ollut hajua...Näine aisetineni - Minä varisin, minä värisin, olin kuin kappale luontoa, puhdasta energiaa...ja yhdessä sen tosiasian kanssa, että olin jälleen joutunut puijatuksi KPP:n (Kovakouraisten Porstsarien Porukka) taholta. Hitto, ne paskiaiset kun tuntuvat hallitsevan vähän kaikkea. Hieroin kipeää lonkkaani hetken, sitten hyppäsin sängystä ja tein muutaman verrytte

ja kun sain hommat hoidettua, alkoi panettaa vietävästi. Halusin tehdä jotain, mutta toinen käteni oli irtonaisena lattialla. Niinpä päätin soittaa seljalle. Jos selja halusi olla peto, sai hän näyttää oikean luonteensa sängyssä...

Selja vastasi heti kännyynsä nimellään. Yritin kuulostaa itsevarmalta, vaikka kumman epävarma olo hiipi taakseni. "Lähtisitkö risteilylle", sanoin rehvakkaasti. "Siellä voidaan muistella menneitä ja miettiä elämän ongelmia, kyllä kaikki järjestyy usko vaan!" väitin ja mietin minkä tason hytin varaisin meille. "Minulla on ilmaiset liput, voitin yksistä arpajaisista, niin käykö tänä viikonloppuna?"

"Ai ilmaiset... hyvä, sitten et tietysti joutunut käsittelemään vaihtorahojakaan, hyvä juttu!" sanoo Selja. Miten hän on perillä vaihtorahahommasta... mietin hädissäni, mutten sano mitään siitä. "Tuletko siis, olisi tosi kiva jutella", väitän munat kireinä.

"Mitä ihmettä täm on?!"

Ajatukseni huutavat, miettiessäni, mitä ihmettä munien paistotapa vaikuttaisi juttelemiseen. Ja mitä ihmettä puhelen laivareissusta. Eihän rahaakaan ole ollut kuin vuokran ja olennaisten asioiden hoitamiseen, kun sattui välit vanhempiin menemään. Siinä vasta tekopyhä pari. Selja suostuu juttelemaan jos menen luoksensa. En tiedä.

Aika on kulunut kuin varkain, kaikki ajatukseni ovat yhä päässäni, yhtä koskemattomina kuin aikaiemminkin. Tyhjät, ilmeettömät silmäni katsovat vastapäistä seinää rävähtämättä. " Mitä on tapahtumassa ? " Kuin olisin suurempien voimien riepoteltavana, jokainen päätökseni ja hetkeni on kuin erillaisen, omahyväisen ja kieroutuneen jumalahahmon luomus. Kaikki aikaisemmat ongelmani tunutuivat pieniltä ja mitättömiltä. Kassasta puuttuvat kolikot olivat yhtä tyhjän kanssa, krapulani oli tiessään ja aivoni kävivät ylikierroksilla, silti jättäen minut pulaan päättämättömyyttään. - " mikä päivä "

"Kyllä, sopihan se minulle... Monelta tavataan?" Selja keskeyttää ajatuksiani.

"Viidelta siina samassa paikassa kuin silloin ennen vanhaan!" Ja loin luurin hanen korvaansa. Mitaan ajattelematta otin muutaman askeleen taaksepain. Reunalle. Reunalle mista ei olisi enaa paluuta. Reunalle joka paattaisi merkityksettoman elamani. viimein olisin vapaa tasta kaikesta ja voisin vain kellua siina vihreassa limassa mita kukaan muu ei pysty nakemaan. Voisin ajelehtia vaikka kiinaan ja takaisin tai yrittaa loytaa uuden elaman hindujen uskonnon kautta. He kun uskovat uudelleen syntymiseen ja kaikkeen muuhun paskaan, mita sen mukana tulee.

- Ja horjahdin.

Horjahdin siihen maahan kylmään ja minun päähän sattui, yhtäkkiä kaikki vain meni mustaksi..

Heräsin jossain valkoisessa huoneessa, vanhempani istuivat siinä minun vuoteeni vierellä. He olivat tuoneet minulle kukkia. Katselin silmät pyöreinä pitkin sitä valkoista huonetta. "Mitä minä täälä?" Yritin kysyä, mutta minulla oli letkuja suu täynnä, ei puheestani mitään selvää saanut.. Äitini alkoi itkeä ja isäni kertoi tarinaa. "Sinun kaverisi olivat soittaneet sinulle ambulanssin, mitä olitkaan mahtanut pistää suoneesi..."

En pystynyt katsoa vanhempiani enään silmiin. Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta en haluaisi huolestuttaa heitä enää lisää. Haluaisin olla yksin...

...mutta nyt yksinäisyydessäni huomasin jotain outoa; samalla huomasin uniini tulleen jotain uusia vivhdekkaita yksityiskohtia, joita tuskin muistikaan (tai olivat itsepetosta vain); mutta aivan valtavaa halua heräämiseen minusta ei löytynyt

surullista, säälittävää

Kuitenkin aurinko paistoi silmiini, enkä saanut enään unta. Kirosin koko maailmankaikkeuden ja lähdin keittämään kahvia.

Palattuani keittiöstä olin taas niin pirun uupunut, että annoin rumiini kaatua sänkyyn. Siinä minua sitten vietiin taas, unten maille...herättyäni olisin ruma kuin piru, tokkurainen ja ärtyisä; tuskin samettinen ihonikaan saisi houkuteltua edes lähitienoon koiria puoleensa (vaikka tuskin puolet niistä pikseistä osasi lukea raamattua liikuttamatta ylähuultaan!)

Omiin ajatuksiinsa vaipuneet, ulkonaisesti toimeliaat ja kovin niin ajatuksettomat erilaisiin sukupuolisuuden verhoihinsa kääriytyneet otukset auttoivat minua lisäämään veden keittimeen -siunailin niitä kuin paavin käsiä, mutta siltikin, tipoittainen rauha; kunpa he jättäisivät edes sieluni rauhaan! Keksin jotain ovelaa: Koirien lailla tulisin kiertämään heidän mukamas särkymätöntä untaan ja kunnes vanhempani olisivat riittävän vanhoja ja sairaita kertoisin heille uutisena, etteivät he kyenneet suojelemaan minua tarpeeksi, silloin kun olin todella pieni...

Lopulta tökkäsin hammasraudat naamaani ja lähdin lähikirjastoon silmäilemään veneilylehtiä.

Veneily, sen harrastaminen kustannuksineen ja kaikenmoinen varastoiminen saivat ihoni kananlihalle; sekä kosteine haalareineen keikkumassa suolaisessa, kylmässä tuulessa niin ylpeinä keulakuvina tälle masennukselle...onni on seksiä, tavalla tai toisella, varsinkin kun elää tavallaan mainoksessa jota kukaan ympärilläolija ei voi ruokkia tämän enempää...Ampukaa minut!Herättäkää minut!Luokaa minut uudestaan!Vaikka minä olen niin kaunis

Samoin tavoin kulkevat pilvet silloin kun katsoin niitä olkasi ylitse ja samoin tavoin ne kulkivat silloin kun minua satutettiin

Lue muut jatkonovellit


Sivua muokattu 4.6.2005