Ajatus-jäsen, Kirjaudu sisään

Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Ajatus

Katselin vainoharhaisesti ympärilleni. Kukaan ei onneksi tuijottanut juuri minua. Lähdin kävelemään, nopeutin tahtia. Ja ennenkuin huomasinkaan, juoksin kuin hullu. Vilkaisin taakseni, ei mitään. Adrenaliini tulvi suonissani.

Mikään ei ollut selvää sen lisäksi, että olin liikkeessä ja halusin kauas.

Kauas pois muiden mailmasta ja ajatuksista.

Minulla ei ollut mitään omaa. Kaikki oli muiden omaa. Pääni oli täynnä toisia ihmisiä, toisten tunteita, toisten ääniä. Rimpuilin pois kaikesta. Juoksin.

Kaikki oli suurta huijausta.

Olin aina ajatellut saavani pitää omanani sen tyhjiön, jossa minun ei tarvinnut kuunnella muuta kuin oman ahdistukseni ääntä - niin, oman. Mutta miksi pakenin? Enkö muka tiennyt sen olevan huono ratkaisu? Tiesin voivani selvittää pääni. Tiesin. Silloin pysähdyin - en siksi, että olisin halunnut vaan siksi, että yhtäkkiä jalkani eivät enää suostuneet tottelemaan. Niin ei ollut ennen käynyt. Nyt olin siis menettämässä jo jotain fyysistä,

ulkoista - jotain jota en koskaan ollut arvostanut.

..

Miten jatkaisin tästä eteenpäin? Istahdin alas ja aloin miettiä elämääni. Maa oli vielä keväisen kylmä ja kostea, mutta ajatukseni palautuivat kaukaiseen kesään, jolloin kuuma hiekka kutititti varpaite ja suolaisen meren tuoksu sai vetämään syvään henkeä. Silloin koko perhe oli ollut vielä koossa. Isä nukkui retkihuovalla kasvot sanomalehden varjossa ja äiti yritti hieroa aurinkovoidetta rimpuilevan pikkusiskon valkoiseen selkään ja pulleille käsivarsille. Lokin kirkuna halkoi aurinkoisen päivän uneliaisuutta. Tungin varpaani syvemmälle hiekkaan ja raaputin hiekanmuruja kyynärvarrestani. Katselin unelmoiden auringossa lepäävää ulappaa ja haaveilin seikkailuista kaukaisissa

maissa. Kuinka lapsellinen silloin olinkaan. Mutta kuinka olisin voinut aavistaa millaisiin vaikeuksiin elämässäni joutuisinkaan aivan arkisessa elämäässä.

Levitin käteni ja kohotin siipeni. Niitä minulla ei ollut koskaan ennen ollut. Kohosin ilmaan kepeästi kuin höyhen lämpimässä aamutuulessa kaukaisen Adrianmeren saarilla. Saaristo levittäytyi allani kuin siniselle silkkimatolle ripotellut smaragdit. Hätkähdin tajutessani, että eräs Daidaloksen oppilas oli halkonut näitä samoja taivaita vain muutama maailmanaika sitten. En enää surrut menetettyjä jalkojani. En tahtonut palata takaisin kylmään todellisuuteen. Olisin edeltäjääni viisaampi, enkä nousisi liian ylös. Kohosin korkeammalle, kauemmas, tietämättä olinko jo jättänyt mieleni...

Leppeä tuuli kannatteli minua, olin tukevasti ilmassa. Olin selvästi matkalla jonnekin. Tuntui kuin joku tietäisi täsmälleen, minne olin matkalla, että tällä lennolla tosiaan olisi jokin selvä ja merkityksellinen päämäärä. Uusi alku? Päätin suhtautua matkaani toiveikkaasti.

Taivas oli tummansininen. Pilvet olivat valkoisia. En ollut enää harmaata massaa harmaalla pohjalla. Ei minulla ollut tarvetta näyttää muille. Halusin näyttää itselleni. Halusin tuntea oloni vapaaksi. Halusin olla vihdoin hyvä ja oikea. Lensin kuin lintu ja se tuntui hyvältä.

Huomasin, etten tarvinnut siipiä lentääkseni. Riitti, että minä olin minä itse. Se tuntui vapaalta. Se tuntui riittävältä. Se tuntui hyvältä. Tahdoin kertoa siitä muillekin. Että hekin saisivat lentää. Saisivat olla vapaita. Turvassa.

Kohosin melkein taivaaseen.

Yhtäkkiä raju tuulenpuuska sai minut heittelehtimään, yritin panna kantapäillä vastaan, mutta pieni ärhäkkä myrskytuuli oli jo ottanut minut syleilyynsä. Yritin saada siitä niskalenkin ja heivata sen pois minua häiritsemästä. Leppeän tuulen varassaha minä tahdoin matkustaa, en olla kenenkään heittopussina.

Mutta pikku tuulen myräkkä ei näyttänyt piittavan vastahakoisuudestani. Omintakeiseen tapaansa se kertoi, ravistellen, puhkuen ja mereltä tuoksuvien hönkäysten saattelemana se kertoi minulle hengästyneen ja polveilevan tarinan.

Jos ymmärsin oikein mitä myrskytuuleni minulle juuri henkeään haukkoen oli kertomassa, minulla oli jonkinlainen sija sen sydämessä. Se oli tullut pitkän matkan vain kertoakseen sen minulle.

Pyristelin yhä vastaan. Sanoin myrskytuulelle kuivakkaasti, että vaikka se tulikin maan ääristä, ei se voinut olettaa että minä olin lennellyt täällä sitä etsiskellen. Ehei, minulla oli omat pulmani.

Tuuli ei tyytynytkään vastakseeni, vaan jatkoi pyöritteyläni, kieputteluani, ravisteluani ja pahuasi, kuiskutteli ja puhisi korviini: "Etsiessäs vastauksia kysymyksiis, et huomaa jo lentänees vastauksiis. Pysähdy hetknen siis ja vilkaise ajatuksiis." Se selitti, että minun pulmani olivat sen kulmia ja minun ajatusteni lento sen hattara hento. En ymmärtänyt.

Minua alkoi väsyttää. Silmäni painuivat kiinni. Painoin varmaan tonnin. Vajosin, vajosin, vajosin. Oli aivan pimeää. Sitten kirkasta. Värikkäät valot hehkuivat silmissäni. Putosin yhä.

Vajosin kohti pimeää loputonta kuilua. Kesti varmaan tunteja, päiviä ehkä jopa vuosia kunnes jostain kajasti outo sinertävä valo. Se kirkastuikirkastumistaan sietämättömäks. Päässääni jyskytti, kuin lekalla olisi taottu!

Siristelin silmiäni kirkastuvassa valossa. Epämääräisiä hahmoja, kuin puita, valo lankesi niiden lomasta. Valoa kuin kirkkaimpana kesäpäivänä, tuulen huminaa, toitotusta.

En kestä totuutta.

Tungen sormet korviini. En halua kuulla mitään.

Vaikka olisin kuoleman porteilla en minä katsoisi valoon. Vaikka tämä olisi viimeinen hetkeni, en minä enää nousisi lentoon. Vaikka osani olsi olemattomuus en minä luopuisi tästä lyijynraskaasta sydämestä. Ikuisuus. Ilo. Toivo. Kadotkaa.

Suljin silmäni. Odtin hetken, odotin ikuisuuden. Avasin silmät, mutta valo oli vain kirkkaampaa kuin koskaan. Mikään ei muuttunut. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja huusin :'Tämän täytyy loppua!'.

Valo tiivityi hahmoiksi ja maisemaksi. Seisoin puolisääreen asti ulottuvassa heinikossa, jalat tukevasti maassa. Tuttuja kasvoja, kauan sitten unohtuneitten ystävien joukko, pieninä ryhminä, keskenään supattaen, toiset syrjäkarein minuun katsoen.

Vajosin hitaasti polvilleni, pistin käten taskuun, kuin etsien jotain. Vaikka tiesin ettei siellä mitään olisi.

Olin voimaton. Silti vahva. Olin pelkuriraukka, silti rohkein meistä kaikista. Olin selvinnyt perille. Silti tiesin, että matka oli vasta alkamassa. Rintaani puristi toivo. Siipeni eivät olleet palaneet, kaikesta huolimatta.

Mä luulen, että oon tullu hulluks tai jotain. Elämässä täytyy olla muutakin sisältöä. Mä tahtoisin tietää mitä mä teen täällä maailmassa. Mullahan oli missio, vai mitä. Kertoa muillekin, että nekin on vapaita...

Vaikka en koskaan ollut lentänyt Itään päätin nyt tehdä niin. Lentää aina vain kohti auringonnousua. Katselin hiljaisia ystäviäni, mutisevia tuttujani. Toivo väreili toisten ympärillä, heikommat tukivat vahvempia. Tulen palaamaan takaisin

Levitin käteni, kohotin siipeni. Vedin kasteisen ruohon ja tummuvien lehtien tuoksua keuhkoihini ja ponnistin syksynkirpeän tuulenvireen varaan. Jos tahdoin matkustaa kauas, maan ääreen minun oli parasta aloittaa matka nyt aamunkoitteessa. Toivo ei masentanut, vapaus pelotti vain hiukan. Hyvästi ystävät, tutut tuntemattomat. Nähdääään..

Lensin vahvoin siiveniskuin. Tuuli tuoksui kirpeälle: havuille ja pihlajalle. Jostain kantautui karhukoiran haukku. Ylöspäin, eteenpäin. Kurotteli kaulaani. Ojentelin käsiäni. Potkaisin kehoani kannattelevia ilmamassoja. Lepo. Turvallinen mieli.

Kuuntelin tuulen hyminää. Muistelin vanhaa sävelmää. Mummon virttyneitä villasukkia kaipasin, ja entisajan elämää.

Elämää jossa sai istua uuninpankolla ja nauttia uunissa valmistuvan ruisleivän tuoksusta. isä tuli pellolta heinätalkoista ja pyysi äitiä tuomaan kotikaljaa. Kuuma päivä sai isän janoiseksi. Muistan mummoni istuneen keinutuolissaan kutoen uusia sukkia. itsellään kuitenkin jalassaan ne samat vanhat kuin aina ennenkin. Mutta se oli ennen, mieleni harhakuvissa. mietin oliko se totta vai tarua?

Äidin poski kanelille tuoksui, sitä poskea kaipasin. Hänen kätensä olivat kuivat ja vahvat kun hän paineli taikinaa. Niin usein selkäänsa katsoin ja suurta nutturaa, kun hän seisoi ääressä pöydän ja vaivasi taikinaa.

Lapsuuden haavekuviin päiviin onnellisiin. Vaikka isä kittasi kaljaa ja kengät puristi. Olin aivan varma siitä niihin takaisin kaipasin. Mikä tehtävä, mikä sanoma, minne vietävä. Minä lepään nyt tässä ja katson menneisiin.

Mietin mennyttä tarinaani ja katsoin taakseni, kuin löytääkseni menneen edestäni. Kauhistuin!

Edessä avautui mustaa pimeää tyhjää, silmän kantamattomiin, siis kirjaimellisesti!

Etsin käsiini jostain 'sytkän', siis valoa pimeälle, joka pimeässä vaeltaa. Sytytin sätkän, ja johan kirkastui. Näin satoja kilometreja eteeni, mitättömän sätkänhehkun valossa!

Vasemmalla ja oikealla näkyi korkeita lasimaisia lähes mustia torneja säännölisin välein toisistaan. Ne kaartuivat yllä lähes kaiken kattavaksi katoksi.

Maa näytti mustalta ruohikolta, mutta tarkemmin katseltuna totesin sen olevan lasipiikkejä vierivieressä. Ne kutittivat paljaita varpaitani. Olisin tosin luullut että tuommoiset tekisivät varpaistani veristä silppua.

Kauhistelin ympärilleni levittyvää synkkä, mutta hohtavaa kauneutta.

Etsin jostain käsiini palan paperia ja lyijykynänpätkän

. Aloin luonnostella ymprilleni aukeavaa maisemaa. Sain pienelle joskus ammoin ammattikoulussa matikan vihosta revitylle sivulle aikaiseksi summittaisen luonnoksen nymistä.

Sytytin uuden sätkän, jonka satuin jostain kääräisemmään. Savu kutitti sieraimissa , tunsin taas etääntyväni maailmasta. Pääseväni lentoon. Se tapahtuu taas! Maailma murenee silmieni edessä!

Kirkas oranssi valo täyttää tajuntani MASSA katoaa, tunnen itsen kevyeksi, mutta pirteäksi. Olen täysin hereillä! Tunnen nykäksen massani palaa , kuin hirteen vedetyllä. Tunnen massani kasvaneen tuhatkertaiseksi normaalista. Painan varmaan 60 Tonnia?!

Hehku himmenee taas. On pimeää. Mitään EI näy. Tunnen mailman katoavan ympäriltäni. Olen valtav massa yhdessä pisteessä: Musta aukko tai rusekea kääpiö?

Yritin taas sytyttää sätkän, olenhan 'ketju' , ja myös enemmän kuin hieaman hermostunut. Raapaisin tikun, mutta se ei syttynyt. Yritin uudestan, uudestaan, ja aina vain uudestaan...EI SYTY!

Vilkaisin Flukea, huomasin viisarin jääneen paikoillen vähän yli kahden. hätkhidn. Kylmätväreet kiirivät niskasta varpaisiiin asti kun tajusin kaiken. Fluke näytti tasan 0K !

(-273 Celsiusta). Magneetikentät näytti nolla, ei mitään virtauksia. Kaikki oli pysähtynt. Maailma oli pysähtynyt.

Maailma oli tosiaan täsin pysähtynyt niille sijoilleen. Käänteinen Tau? ajattelin itseksen.

Lue muut jatkonovellit


Sivua muokattu 12.10.2001