Ajatus-jäsen, Kirjaudu sisään

Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Kevät

Aurinko loi kultaisia säteitään ympärilleni kävellessäni kouluun. Suuri salmi koulumme vieressä kuljetti ahtojäätä murskaavalla voimalla alavirtaan. Jääkappaleita murskautui niiden osuessa kiviin. Taivas oli kirkas ja sininen. Pieniä lumikasoja oli siellä täällä, mutta aurinko oli sulattanut suurimman osan pieniksi puroiksi tien vierille. Tällaisina hetkinä minä muistan, miten rakastan kevättä, kaiken uuden syntyä ja kukoistusta, vaikka kevät oli aina ollut minulle myös suruaikaa. Keväällä alkaa uusi elämä, kasvit, linnut ja ihmiset tuntuvat syntyvän uudelleen. Vain minä muutun pienemmäksi, hiljaisemmaksi ja surullisemmaksi. Ei sitä kukaan huomaa, kaikki ovat niin vauhdissa uusien kevätjuttujensa kanssa. Jalanjälkeni jää vasta lumen alta paljastuneelle nurmikolle, ei se siinä kauaa pysy. Unohdunko tosiaan jälkieni myötä? Istahdan isolle kivelle puronvarrelle, jonka päältä kevään auringonsäteet ovat jo sulattaneet lumen pois. Mietin, olenko todellakin vain pieni osa tätä kaikkea, kuin vesipisata valtameressä. Suljen silmäni, elän uudestaan ainoan tärkeän asian, joka pitää minut elossa säröistä huolimatta. En voisi sitä ikinä unohtaa. Jos unohtaisin, säröni kasvaisivat. Minusta tulisi sirpaleita jotka leijuvat elämässä kohti jotain, kuten lehdet puusta kohti maata , joka odottaa.

Taivas katsoo minua, minä katson takaisin. Yritän voittaa sen, mutta olen aina ensimmäinen, joka kääntää silmänsä pois. Kuinka yksi katse voikaan kertoa niin paljon. Antaa toivoa, pettää. Kuinka kauan ihminen voi pettyä. Pettyä maailamaan ja toisiin ihmisiin, itseensä. Kuinka kauan voi pettyä, ennenkuin pettymys on ainoa todellinen tunne. Auringonvalo suodattuu pilvien läpi taivaalle. Se valaisee päivää, hetkeksi minuakin.

Valohan on aina merkinnyt toivoa jostain uudesta ja paremmasta. Vaikka maailma on kääntänyt kasvonsa pois päin luotani joskus, aion koettaa luottaa toivoon vielä kerran, pelkäämättä.

Olen kulkenut jo liian pitkän matkan luovuttaakseni nyt. Minun on pidettävä kiinni siitä valon säteestä, jonka näen. Jos kadotan sen, kadotan hetkeksi myös toivoni. Ja toivo on se, joka saa minut kulkemaan eteenpäin. Sitä minulla ei ole vara menettää.

Oikeastaan minulla ei ollut varaa menettää mitään -aivoni lauloivat minulle aariaa tulevasta väkivaltaisesta kuolemasta. En silti ollut peloissani vaan katsoin aurinkoon ja repesin nauramaan. vastaan tulijat ihmettelivät, mutta se ei minua paljon haitannut. Tiesin muuttuvani massamediaaan kyllästytetykseksi zombieksi vailla todellista tajuntaa kliseisestä ympärilläni olevasta niinsanotusta todellisuudesta. Viimein oivaksin kuoleman välttämättömyyden ja kärsimyksen jalostavan vaikutuksen -mitä nopeammin sen parempi.

Seisoin sillalla, ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka rumat olivatkaan syvät arvet ranteissani. Ei minun kannata elää. Tuhlaan turhaan ihmiskunnan varoja, jos en voi edes koskaan näyttää ranteitani ilman pelästyneitä ja sääliviä katseita, jotka tunkevat läpi kuin kylmä viima ja seuraavat. Nousin kaiteelle ja katsoin alas, näin tulevaisuuden...

Näin kuvajaisen heijastuvan vielä ehjästä kirkkaasta jäälautasta. Hautajaiseni, arkkuni päällä lepäsi vain yksi musta ruusu. Tummiin verhoutuneet vähälukuiset läsnäolijat kuuntelivat papin sanoja huomioimatta niitä ja katselevat hermostuneesti aika ajoin kellojansa. Ei. Enhän minä tuollaisia pelkuri-raukan hautajaisia halua. Haluan että minua muistellaan hyvällä, mutta miksi kukaan niin tekisi - olenkohan edes mitään hyvää elämäni aikana saavuttanut. Kaipa, eikö kaikki sentään jotain? Tuo tieto nyt vähiten lohduttaa. Ranteideni haavat voivat hyvinkin olla jo kuivuneet, mutta sydämeni vuotaa vielä verta.

Lue muut jatkonovellit


Sivua muokattu 2.10.2002