Ajatus-jäsen, Kirjaudu sisään

Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Erämaan alku

Hiekan pölyä ja tuulen suhinaa - sitä kaipaa, mitä ei saa! . Ja kuinka kaipaankaan keskelle kullanhohtoista kuumuutta, jonkin korkean dyynin harjalle, hiekka-aaltoon. Pois arkipäiväisestä elämästäni, jonnekin, missä selviytyminen on jokapäiväinen uroteko.

Se ääretön, auringon sulattaman voin värinen avaruus, eksoottiset tuoksut, polttava kuumuus paljaiden jalkojen alla. Se on henkilökohtainen paratiisini, Eedenini - taivas, jonne haluaisin niin kovasti, että se tekee aivan kipeää. Huokaisen kaihoisasti ja sivelen kädelläni kylmää, tahmeaa muovilattiaa, joka sekunnin murto-osa sitten oli vielä kuumaa hiekkaa.

Suljen silmäni, ja yritän palauttaa Kuvan mieleeni, mutta se on kadonnut, paennut minulta, kuin tuhka tuuleen. varovasti avaan silmät, kuin odottaen, että näkemäni satuttaa minua. Katselen varovasti ympärilleni tuntien valtavaa ahdistusta ja pelkoa vakeudesta, josta en pääse pakenemaan. Mieleni on kuin tyrmä, joka sulkee kaiken sisälleen, estäen muita näkemästä todellisia tunteitani, tulemasta lähelleni.Käyn makaamaan muovilattialle, sulkien silmäni, odottaen.

Tunnen tekeväni kuolemaa muovilattialla. Kurkkuni on kuiva, kaipaan keidasta virkistyksekseni. Hiljaa tunnen siirtyväni jonnekin... tunnen käteni alla polttavaa hiekkaa. Avaan silmäni ja huomaan makaavani korkean, kullankeltaisen hiekkadyynin päällä. Mausteiden tuoksu tuntuu voimakkaana, juuri niinkuin aina kuvitelmissani.

Silti vihani sisälläni saa uusia ulottuvuuksia, tuhoten kaiken hyvän mielessäni, karkottaen tunteet ystävistäni, muistoista, tapahtumista joita ei saa enää takaisin, jotka vain häviää ja jään tuijottamaan hiekkaa kun yrittäen hiljaa karkottaa vihaa, onnistumatta..

Kiroan itseni, mikä minuun on tullut? Aiemmin sain rauhan tästä näystä, nyt vain tämän; unohtumattoman kärsimyksen, lisäten vain omaa painajaista, jatkuen vuosia loputtomaan turtumuksen tilaan, johon auttoi vain tämä kuoleman rajamailla käyvä loputon kierre..

Miksi juuri minä? Miksi juuri minun piti kärsiä näin? Aika ei riitä kaiken korjaamiseen, mitä siitä hyötyisin? Mutta nyt kun olen täällä, aavikolla, kuolemassa janoon, tiedän että minun on yritettävä vielä. Kyllä! Minä voin tehdä jotain, mutta mitä se hyödyttää, olen kuolevainen, tehtäväni on vain elää ja kuolla. Epätoivo saa minut jatkamaan. On pakko jaksaa...

Vihdoin. Näen keidaan. Aivan hiekkadyynien vieressä. Mutta voimani, eivät kanna sinne asti. En saa jalkojani toimimaan, en silmiäni näkemään, se oli vaan kangastus. Syntynyt kuumuudesta, katosi kuumuteen, minä...

Lysähdän maahan kasvot hiekkaa vasten. Jään siihen lojumaan moneksi tunniksi. Havahdun viileään tuulenvireeseen ja kohotan kasvoni. Huohotan ja läähätän kuumuudesta. Onko tuo kangastus? Pieni lampi hiekan keskellä. Pakkohan sen on olla kangastus. Jokin saa minut raahautumaan eteenpäin...

Saavun siihen aivan lähelle. Se ON lampi. Kasvoni kastautuvat ja imen lammen vettä ahnaasti. Pelastukseni, armahdukseni, rakkauteni. Kaikki on siinä vedessä, minkä juon.

-Miksi suuni on kuin tulessa?muutaman sadasosasekunnin aikana, vetäessäni kipeästi ilmaa väsyneisiin keuhkoihini, viiltävän pettymyksen tarttuessa kurkkuuni, ymmärrän elämäni naurettavuuden. Hiekka valuu karvaana nielussani ja purskahdan käheään nauruun. Hiekkaa!

Hetkeksi havahdun illuusiostani, herään harhastani. Ja miksi? Vain huomatakseni hiekan olevan jälleen hetken poissa. On vain lattia ja lattialla oma oksennukseni. Kouristelen ja tiedän tarvitsevani jälleen uuden piikin. Todellisuus alkaa vähitellen palata, todellisuus jota en halua. Kaivan taskustani likaisen piikkini ja oman vapahtavan lääkkeeni ja vaivun jälleen onnellisena keskelle polttavaa hiekkaa.

Kunnes nousen mieli kuumana tuntien jälkeen hourahtaneen katse silmissäni - moponi on kadonnut!

Avaan silmäni taas. Luomeni ovat polttavan kuumat, huuleni kuivat ja verta vuotavat. Missä oikein olen? Olenko vain uneksinut, ja mistä lähtien olen tehnyt niin, syntymästänikö? Koko elämäni on ollut vain uudestaan heräämistä. Heräämistä ilman mitään mielikuvaa nukahtamisesta. Ojennan käteni, sivelen sillä hitaasti muovilattia. Odottaen sen muuttuvan hiekaksi. Mutta niin ei käy. Ei tällä kertaa. Nauran itsekseni. Aavikko on kadonnut. Ei sitä kai koskaan olekaan ollut.

Päässäni heittää, ajatukseni rimpuilevat otteestani ja aloittavat villin, sekasortoisen tanssin. Kuvat välähteleväst silmieni edessä ja valaistusten muuttuessa mielessäni alan huutaa silkasta tuskasta. En tahdo nähdä, en tahdo kuulla, en tahdo enää olla. En tahdo enää olla minä. Peitän käteni korvillani, etten kuulisi huuta mielestäni. Oma ääneni kaikuu tyhjässä huoneessa kun makaan lattialla itkien, huutaen ja parkuen omaa tuskaani elämästä..

Kaiken keskellä hiljenen. Yritän nousta seisomaan, jalkani eivät tottele, putoan takaisin. Otan pöydästä kiinni, pöytä onkin vain harmaanulotteinen illuusio, olematon kapistus, joka ei hengitä läsnäolollaan. Tajuan itsekin, että mitä ihmettä oikein yritän? Luovutan ja vajoan, vajoan..

Valopalloja. Yksi toisensa jälkeen ne kiitävät silmieni ohi. Vai kiitävätkö? Mistä tiedän etten se ole minä, joka liikkuu? En tunne jalkojani. Ja minulla on niin kylmä. Kasvot ilmestyvät näkökenttääni. Enkeli? Valopallot heijastuvat kasvojen takaa enkä näe niiden ilmettä. Joten minä vain makaan aloillani...vai makaanko? En tiedä... Suljen silmäni.

Mikä enkeli se sellainen on, joka vielä tulee nuolemaan ruhjoutuneita kasvojani? Koiranihan se, ja aloin muistaa pikkuhiljaa, pätkittäin asioita. Olinkin nainen! Juuri se, joka oli epäonnekseen kävellyt pitkin kuutostietä yhden pienehkön paikkakunnan kohdalla pilkkopimeässä pakkaskelissä, eikä ollut osannut enää katsoa simillään, kuullut turtuneena mitään. Ja ystävä rinnalla oli viime hetkellä kiskonut voimiensa takaa... Muistin senkin, miten kasvoni olivat raapiutuneet ensin jäähän ja sitten lumeen, olin kääntyillyt ja huutanut: Seis! Nyt siis hytisin, en, olin turta, mutta elossa. Ja tuo eläin... sillä oli ihan selkeästi omat aivot,

Seuraava viikko toi lisää arkipäiväisiä huolia minulle. Niinkuin nyt senkin, mikä kohtaa jokaikistä ihmisdtä... minun piti ratkaista mitä tekisin loppuelämälläni. Joko jäisin tänne, lasteni tähden, tai lähtisin ttutustumaan maailmaan... kumpaan kallistuisin, sen tiesin jo, olin tiennyt pitkään. eräs ns. aikuinen oli vain kauan sitten pyytänyt minua vielä jäämään, ja niin olin jäänyt, hänen hupikapineekseen, enkä naiseksi jota rakastetaan. Ja minun sieluni oli huutanut äänettä sitä vastaan kaikki nämä vuodet, olin oppinutkin, itkemään itkuni yksin, ja hymyilemään kun suretti. Niin, mistä minä olin ollut tulossa silloin, kun auto

oli ollut vähällä ajaa ylitseni, ja tuo uskollinen eläin oli tehnyt, mitä saattoi? Juuri sieltä... Rakkauteni oli poljettu, sille oli tehty väkivaltaa, eikä ajatukseni ollut edes kostaa. Siitä ei olisi mitään hyötyä, ja se siirtäisi vihaa tuleviin sukupolviin vain.

Mikä päätös se on, joka on jo tehty, mutta toteutus on odottanut oikeaa aikaa? niimpä minä sitten heinäkuun 5. päivä kutsuin käymään tutun metsästäjän, koirani putosi haukkuessaan tervetuliaishaukkuaan, virasta, ja suusta valuva verivana paljasti sen kuolinsyyn. Lepäsin surren hetkisen, teelasi loikkui yli, kunnes menin takaisin ulos, otim mennessäni lapion. Vedin minua palvelleen pannasta, joka jäisi sille tuonpuoleiseen mukaan, sille paikalle johon tulisi sen leposija. Sinä kesänä maa oli kuivaa, yli puolen metrin syvyydestä ei löytynyt kosteutta, joku ilmeisesti muumioitui, ja nokkosentaimet yrittivät syksymyöhällä vallata haudan. %2

Siitäkin oli jo vuosia, tämä nainen, tuntematon itselleenkin, oli liikkunut elämässä. Hiljaisuudessa, teillä, metsässä... Hänellä oli tapana tehdä kuin jätkillä, peitellä surunsa hymyn taakse, tai mitäänsanomattoman olkapäidenkohautuksen, tekemiseen. Jos hän olisi tiennyt jonkin muun säädyllisen tavan, josta lähimmäiset eivät järkyttyisi, hän olisi jo käyttänyt sen. Ja tänään, se risteys missä hän seisoi, taisi koittaa kieltää häneltä paljon, juuri sitä, mihin hän oli päässyt ankaralla ponnistelulla, kieltäytymisellä, liki askeesilla. ja, hän sanoi hiljaa, yksin, päättäväisesti: Ei.

Sillä naisella ei ollut muuta filosofiaa, kuin se, ettei mitään pidä tehdä hätäisesti, ja sellaista ei ollenkaan, mikä vie tärkeimmät asiat sivujuonteiksi. totta ihmeessä asia kummastutti tuttuja ja sukulaisia, sai heidän pedantoituneet kasvonsa venähtämään aika-ajoin, mutta minkä sille voi, ettei osannut teeskennellä pitävänsä jostakin perinaisen roolista, jossa osteltiin vaatteita, käherrettiin ja värjättiin hiuksia, eikä osattu tulpanvaihtoa hoitaa itse. Jo tyttösenä hän oli ollut samanlainen, pitänyt asioista enemmän, kuin muusta. Ja hyvin monta vuotta sitten todennut ihmisille, ettei raskaus ole sairaus, joka ajaa ihmisen pois hallista a

Niin, nainen. Minä olen nainen, jota kukaan ei riippumatta olemuksestani tarvitse mihinkään, mihin itse voisin suostua. Minusta on kyllä etsitty... jos jotakin. Eräs kaipasi seikkailuja 19- vuotiaasta... aikoinaan. jätti sitten ihmeissään olevan naiseksi tulleen omaan eteiseensä puolen vuoden ajan kaksi kertaa viikkoon. keskiviikkoisin ja lauantaisin. toinen, paljon, kysyi tottelijaa. koiraa, joka heilautti itseään jonmnekkinpäin, kun viitattiin. Loput turhia kokelaita, olin alkanut jo oppia mitä en halunnut. Jos sanoisi, että aika on vihollinen, niin puhuisi puuta heinää. se on ystävä, joka puhuu asiaa.

Aikaa on liian vähän. Tunnen sen sisälläni. Tarvitsen lisää aikaa. Aikaa ei vain tunnu löytyvän mistään. Mistä voisi löytyä todellista aikaa?

Yläruumiini nousee äkisti pystyyn ja katselen käsiäni ja jalkojani.

On kuin olisin pelkkää utua ja haihtuisin pois jo seuraavassa hetkessä. Päälläni on vain ohut aamuharso, joka peittää sisimpäni tunnot. Onko kukaan koskaan raottanut harsoa ja kysynyt mitä sen sisäpuollelle kuuluu? Aika hiipuu ja harsosta tulee paksumpi, kohta se on kuin säkkikangas eikä sen takaa enää pääse karkuun.

Ehkä maailma olikin jo ylittänyt absoluuttisen nollapiteensä. Kukaan ei vaan huomannut sitä.

Lue muut jatkonovellit


Sivua muokattu 4.12.2003