Ajatus-jäsen, Kirjaudu sisään

Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Kuin kotona

Olo on kuin kotona olisi vaikka totuus on täysin jotain muuta. Seinälle unohdettu jättikello raksuttelee kohti iltapäivää, ja minä olen unohtanut jokaisen arkisen velvollisuuteni ja hylännyt kotini - no,ainakin hetkeksi. On kullanmurun vapaapäivä, on rakkautta, ja kerrankin aikaa olla vaan ja miettiä kaikkia niitä asioita mitkä mielessä pyörii. Tai antaa ajatuksen tulla ja toisen mennä välittämättä niistä sen kummemmin. Ajatus tuo tullessan tunteen ,joka pelottaa minua. En haluaisi ajatella sitä, haluaisin vaan nauttia hyvästä olostani.

Silti se on mielni kaukaisimmassa sopukassa. Ajatusten virratessa edestakaisin huomaan kaipaavani sinua. Halusisin olla lähelläsi, tuntea lämpösi ja karheat kätesi ympärilläni. Minut valtaa kauhu. Teinkö väärin hylätessäni sinut?Haluanko todella olla ilman läheisyyttäsi?. Tiedän vastauksen, paremmin kuin hyvin, mutten halua myöntää sitä itselleni.

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Kello raksuttaa seinällä, se tuntuu ahdistavan minua nurkkaa kohti. Sen raskaat lyönnit hipovat vartaloani. Painaudun tiukemmin kylmää betonilattiaa vasten ja yritän pinnistää mieleni tyhjäksi. En halua ajatella enää mitään, haluaisin vain unohtaa kaiken.

Mieleeni tulevat sanat siinä maatessani; "yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin"

eikä mene kuin hetki kun taas raahaudun seisaalleni ja alan hivuttaa itseäni kohti ulko-ovea...onneksi se on jäänyt raolleen

Kodin voi jättää muttei itseään

, ajattelen, kun kolea yö-ilma saa ihoni kananlihalle ja haluni tavata sinut yhä suuremmaksi. Et sinä niin kaukana ole. Suljen oven enkä enää kuule kelloa. Metsä on äänetön.

Ja niin paikalle tuli ihana haltiamies, joka sylki minut hellään syleilyynsä...

Hän halasi minua lämpimästi, se tuo sinut mieleeni... siinä on niin hyvä olla... Havahdun ja huomaan se oli vain harhaa... Kävelen eteenpäin, sinä mielessäin. Miksi meille piti käydä näin? Miksi emme antaneet mahdollisuutta toisillemme, vaikka kuinka kuulumme yhteen... kyynel vierähtää poskelleni, kun näen puistonpenkillä rakastavaiset syleilemässä toisiaan, aivan samalla tavalla kuin me joskus... Toinen kyynel vierähtää...

Tuijotan hiljaisena rakastavaisia. Annan kyyneleiden valua valtoimenaan. Yhtäkkiä en enää pysty olemaan paikoillani vaan lähden juoksemaan kohti pimeää.

Juoksen ja juoksen. En pysty pysähtymään. Yhtäkkiä säikähdän ja kaadun naamalleni maahan. En pystynyt hengittämään. Ikävä sinuun oli niin valtava..

Haukon ilmaa hetken ja yritän selvittää ajatuksiani. Kaikki ajatukset viipyvät vain sinussa. Yritän nousta, mutta jalkani eivät jaksa kantaa minua. Kaadun maahan uudelleen, parahtaen surkeuttani. Kuulen askeleita, ne lähestyvät verkalleen. Joku pysähtyy viereeni, ojentaa kätensä ja auttaa minut seisaalleen kysellen olenko kunnossa. Nyökyttelen ja soperran sekavia sanoja suustani yrittäen olla näyttämättä suruani. Minua auttanut nuorukainen hymyilee ja kysyy voisiko hän kenties auttaa minut kotiin..

Hänen hymynsä on lämmin, mutta se sattuu.Se kaivertaa sydämmeeni reiän.Hän kysyy uudelleen, voisikon hän auttaa.Muistuttaa liikaa.. Aivan liikaa..Sinusta.Kyyneleet alkavat jälleen vieriä poskilleni.Hän kysyy jälleen olenko kunnossa.Ei!En ole kunnossa!En tietenkään ole!!Miten voisin olla?

Tämä muukalainen ottaa tärisevän ruumiini syleilyynsä ja yrittää rauhoitella minua. Kaikki, kaikki hänen liikkeensä muistuttavat niin sinusta. Hän saa minut vain itkemään entistä enemmän. "Mikä sinun on?" hän kysyy minulta lopulta. Katson hänen mustiin silmiinsä.

Irroittaudun hänestä haluttomasti. Katseeni harhailee hänen jäänsinisiin silmiinsä ja tummiin hiuksiinsa. "Minun on lähdettävä," sanon noustessani pystyyn vastahakoisesti. Sanat kaikuvat takanani lähtiessäni pois. "Älä mene." Kuka minua kaipaa?

Äkkiä kuulen askeleet takanani. Ne juoksevat, ottavat minut kiinni. Kädet kietoutuvat ympärilleni. Se nuorukainen pitää minua tiukasti otteessaan. "Minä en päästä sinua lähtemään tuossa kunnossa!" Entä sitten? Olen vain niin väsynyt ja niin surullinen. Maailmani on musta ja niin valoton, kun sinua ei ole siinä. "Minä vien sinut kotiin, halusit sitä tai et. Tuossa kunnossa sinä olet liian helppo saalis ryöväreille." Ehkä olinkin, entä sitten? Tahdoin vain kuolla, olla poissa. Sinä, jota kaipaan, taisit tappaa minut lähdölläsi. Olen jo kuollut, enkä välitä enää. "Päästä minut!" parahdan epätoivoisena. "En", nuorukainen sanoo

Menemme hänen luokseen. Hän istuttaa minut pehmeälle tuolille ja menee laittamaan teen alulle. Katselen eteeni. Näen vain harmaata, sumeaa, ja yhtäkkiä: ei mitään.

Aaamulla herätessä pää soi jotain kovin tuttua rumbaa. Pumpumpum.. jyskyn jyskyn.. Mitä tapahtui.. oliko hän... sanoiko joku.. Mitä teen sängyssä peittojen alla.. Ajatukset karkailivat kuin surkea mieli sydäntä raastaen. joklin kalvoi mieltä..Nuori mies.. sympaattinen.. erittäin huono olo... kyyneleet.. Silmänsä avautuu ja katsoo hämäryyden verhon läopi,missä hän on.. sängyssä peiton alla.. sen hän jo tunsikin.. Ei ketään sängyssä vieressään.. Oliko hän pitänyt ääntä.Nuori mies kysyi häneltä,oliko vointinsa parempi ja haluaisiko hän kahvia vaiko teetä. Kahvia joutuisi hakemaan kaupasta,kuin ei usein saanut vieraita täl

Aaamulla herätessä pää soi jotain kovin tuttua rumbaa. Pumpumpum.. jyskyn jyskyn.. Mitä tapahtui.. oliko hän... sanoiko joku.. Mitä teen sängyssä peittojen alla.. Ajatukset karkailivat kuin surkea mieli sydäntä raastaen. joklin kalvoi mieltä..Nuori mies.. sympaattinen.. erittäin huono olo... kyyneleet.. Silmänsä avautuu ja katsoo hämäryyden verhon läopi,missä hän on.. sängyssä peiton alla.. sen hän jo tunsikin.. Ei ketään sängyssä vieressään.. Oliko hän pitänyt ääntä.Nuori mies kysyi häneltä,oliko vointinsa parempi ja haluaisiko hän kahvia vaiko teetä. Kahvia joutuisi hakemaan kaupasta,kuin ei usein saanut vieraita täl

Nousin nopeasti ylös ja sanoin takkiani etsiessäni että minun on lähdettävä. Nyt. Löysin takkini eteisen lattialta, koppasin sen ja juoksin bussipysäkille.

Bussipysäkillä näkyi olevan väkeä. Oliko hän tarpeeksi taviksen näköinen,jotta sekoittusi joukkoon ilman reaktioita.. "Voi sua raukkaa".. Sääliä.. vihaa sääliä.

Vain sääliä. Ei muutakaan. Tältäkö tuntuu olla vihattu?

Pudistelin päätäni: ei, en ala itkeä. Ei minulla ole enää kyyneleitä, joita itkeä. Hiljaa, kaikki ovat hiljaa. Kaikki tuijottavat... kunnes: "Hei, se olet sinä!" kuulen tutun huudahduksen. Katson ylös, näen sinut. Sinut, joka jätti minut yksin ikuisuuksia sitten.

"Sinä". Muuta en sano. En pysty, en voi. Viha tunkee sielustani läpi, kuin tuli. Katsahdan alas ja sanon "jätä minut rauhaan". Hän pyytää anteeksi ja vaivutaa minut transsiin.

Nukun, uneksin. Olen jossain kaukana, liian kaukana tavatakseni kaulaasi. Tahdon syliisi, turvaan. Vihaan, inhoan. Hymyilet lempeästi, kuin et olisi koskaan pois lähtenytkään. Ojennat kättäsi, talutat minut ulos, leijuen kohti kotia, joka oli joskus meidän kahden oma unelma. Hiljaa, rauhallisin askelin kohti ovea, vihan ja tuskan vankilaa. Sinne sinä jätät minut, yksin, kitumaan ja itkemään. Unessa kaikki on niin sekavaa. Vihaan, inhoan. Tunnen, rakastan. Mitä sinä oikein aiot minulle tehdä? Sylisi on lämmin, lempeä, tuuditat minua, puhut, mutta en kuule sanojasi. En tahdo kuulla sanojasi. Sinä teit sen jo kerran, en enää tahdo tuntea samaa. Olen vankina syliss%

En tiedä mitä ajatella...Mietin mitä välillämme oli ja tiedän ettei se palaa enää, koskaan. Tahdon pois, kauas pois tästä karusta maailmasta. En kestä enää, ajattelen. En kestä elämää. Teen itsemurhan.

öööööööööööööööööööööööö<...>

Ainakin luulin tehneeni. Nostan pääni puoli tyhjästä ämpäristä. Hiukset liimantuvat kasvoilleni. Mikä maailma?

Ei ainakaan tämä.. hitaasti huokaisten nostan vettyneet silmäni taivaisiin.. tahdon pois.

Tahdon pois...Kauas pois...Rukoilen Jumalalta apua... Hän ei taida kuulla minua, ajattellen, ja huomaan edessäni vanhan miehen. Hän aukaisee rohtuneet huulensa, ja sanoo: "Älä hukkaa sitä mitä sinulla on jäljellä. Sillä sitä ei ole paljon." Nostan katseeni huulista hänen tummiin silmiinsä. Ennen kuin huomaankaan, hän on kadonnut.

Nousen räikeän vihreältä sohvalta ja suunnistan ulko-ovelle. Olen yksin. Huone on tyhjä lukuunottamatta pientä matkatelkkaria nurkassa. Menen ulos. Tuntuu kuin siitä olisi ollut monta vuosikymmentä kun kuulin äänesi. Kaikki oli vain unta, yritän sanoa itselleni. Mutta todellisuus pukkaa päälle, kun autosi ajaa pihaan, pyytää minua astumaan kyytiisi, onnelliseen tulevaisuuteen. Mietin.

Kuinka monesti tuo sama luotaantyöntävän metallin näköinen auto onkaan seissyt pihassani? Kuinka monina iltoina minä sen kyydissä ja sinä ratissa? Kuinka liian monta kertaa ihmisen on rikottava itsensä kunnes hän oppii? Avaan auton oven. Se avautuu lempeästi loksahtaen. Beigen värinen nakhapenkki ottaa minut pehmeästi syliinsä. Nousin siis autoon. "Miksi jälleen olen tässä?" : mietin puoliääneen. ´Kadun kuitenkin heti sanojani, miten olisi ollut parempi sana.

minä olen tässä, koska minulla on tehtäväni sukupolviketjussa. Olen anonyymi henkilö äidinäidinäitini jälkeen, ja ennen lasteni puolituntemattomia murkkuikäisiä. Siinä on lopulta se suurin vastuu, ja suurin ilo, ja suurin työ sekä elämisen vapaus. Tätä eivät kuitenkaan ymmärrä modernin ajan bittiavaruuden AD:t. He tarvitsevat renkejä ja piikoja, he tarvitsevat koneiston joka jauhaa heidän yhtiöilleen tulosta. niin paljon että lopulta yhtiö ja kaikki sen toiminnat on helppo siirtää vinkuintiaan. siksi minä olen tässä, että taipuisin, mutten katkeaisi odotellessani jotain tulevaisuutta omilleni, ja kantaessani kuormaa josta kukaan ei palaakaan suuhunsa pist

Ryhdyin viimeinkin ajattelemaan. Päätin kirjoittaa edes pari todellista riviä. Ei epämääräisiä tajunnanvirtoja tai joutavaa sanahelinää. Kirjoitin: Minä teen päätökset. Tämä on minun elämäni. Nyt lähden syömään ja juomaan.

Päätin mennä keittiöön, koska siellä yleensä ruokaa. Koska olin miettynyt koko ajan niin kovasti, kaikki ruoka oli ehtinyt pilaantua. "No voi paska", totesin, "pitää kai hankkia ruokaa, koska minun on nälkä." Juuri silloin ikkunasta hyppäsi sisään teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat. "Aah!" huusin, koska olin kauhuissani.

minä ja hallusinaatioinen maailmani.. mikä unelma! kyllä!! Tätä olen halunnut, elää omassa pikku maailmassani. Vihaan ulkomaailmaa! Vai vihaanko? Mikä on ulkomaailma? Oliko minulla edes koskaan mitään?

Lue muut jatkonovellit


Sivua muokattu 25.10.2004