Ajatus-jäsen, Kirjaudu sisään

Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Sydän kuopalla

Ei tiennyt mistä se tunne johtui. Jokin oli aiheuttanut tunteen paineesta jossakin sydämen paikkeilla. Mutta se tunne..

Se tunne...Se tunne kasvaa sisälläni koko ajan. Rakkaus. Se se on.

Hän silitti hiljaa hiuksiani. Tunsin hänen kylmät kätensä virtaavan läpi hiuksieni. Hän nosti leukaani, ja pakotti minut katsomaan silmiin. Niin teinkin. Katsoin syvälle, sieluun. Hetken mielessäni kävi ajatus, että pakenisin.

Pidin kiinni siitä kosketuksesta. En halunnut päästää irti, koskaan. Tunsin vain aurinkon paahteen ja rakkauden lämmön. Sitä se oli. Rakkautta.

Mutta äkkiä mieleni musteni. Jospa hän olisi samanlainen kuin en muut? Hän pettäisi, jättäisi, olisin taas yksin? Liian ihanaa, mutta silti liiankin pelottavaa.

En kestäisi olla yksin enää. Pitkät olivat ne kuukaudet, kun poikaystäni oli jättänyt minut ja palannut exänsä luo. Parempi olla riskeeramatta liikaa, sillä minulla OLI hävittävää. Sydämeni.

Hiljaa, liian hiljaa

Hän totesi: "Mitä sinä kuolaat paidalleni?" "Oih, olen pahoillani, Rafael." Rafael kumartui lähemmäs painaakseen suukon otsalleni. "Olet niin kaunis, Mikael", hän totesi minulle. Tunsin jotain lämmintä sisälläni. Se oli rakkautta. Pelkäsin kuitenkin äidin ja isän sekä naapurin kissan saavan tietää minun olevan homppeli.

Homppelius, homous.. sanat joita perheessäni oli ikuisuuksiin vältetty. Kenenkään ei ollut oikeus lähteä sanomaankaan sellaisista kummajaisista,jotka rakastivat ja.. Se oli jotain niin kamalaa... jotain.. Hän tiesi nyt paremmin.

"Kukin saa rakastaa ketä tahtoo," sanoivat vanhenpani minulle jo pienenä...pelkään vain että he eivät hyväksy minua tälläisenä kuin olen...Olen silti ihminen. Sitä ei käy kiistäminen.

Kävellessään pohtien ja aatostellen, kuinka niin selväksi aiotut sanat tulevatkin niin ristiriitaisiksi. Rakastaa voit, mutta vain sitä minkä muut hyväksyy. Jos ei hyväksytä saatkin jäädä omillesi ja kenties mustaksi lampaaksi suvun silmissä. Olet jotain sellaista mitä ei missään nimessä suvaita.... Miksi?

Jos joskus minulta kysyttäisiin onko sinulla ystäviä? Kai sanoisin: On mutta, viihdyn yksinkin... No se ei ole totta eihän minulla ole ystäviä, tai ehkä onkin mutta, en vain ole huomannut niitä? Mutta rakkaus sitä minulla ei todellakaan ole ja vaikka olisikin kuka siitä välittäisi? Joskus kysyn itseltäni "kuka minä oikein olen?" Ja siihen vastaan: Olen Oma itseni enkä välitä jos joku ei pidä minusta minä elän ja olen aina seissyt omilla jaloillani en kaipaa ketään rinnalleni!...

Jos en kelpaa heille, en ole heidän arvoisensa, vaan paljon arvokkaampi. Olen ihminen niinkuin hekin! Ja minulla on oikeus rakkauteen. Rakastaa, ja tulla rakastetuksi. Tosin, nyt kun muistelen... En muista koskaan kenenkään, sanoneen minun olevan hänelle tärkeä, paitsi Rafael. Hän... on jotain aivan ihanaa. Kunpa vain saisin nauttia siitä ikuisuuden... Isäni oli erilainen, hän ei ole koskaan ilmaissut milläänlailla rakastavansa minua, poikana, hänen lapsenaan. Joskus toivon, että... Äh, en tiedä. Tätä on niin vaikeaa selittää.

Ei tunteitaa voi aina kertoa muille niin kuin haluaisi.. Äh, ette te kuitenkaan ymmärtäisi, ette ole niin kuin minä. Mutta mitä minä olen? Vahva? Rikas? Komea? Ei, ei ja ei. No ehkä vähän vahva, henkisesti. Mutta onnellinen, se minä olen. Niin, hyvin onnellinen, tässä ja nyt.

Onnellinen...sana kaikui mielessäni, sydämessäni tunketen suoneen...syvälle suoneen...Sitä se oli Rakkautta. Rakkautta,syvää ja kiihkeää rakkautta. Nyt minun olisi tehtävä jotain, sanoin itselleni. Ja niin teinkin...

Unohdettu

Tein rakkauden puutarhan johon kätkin sinut. Siellä olet sinä rakkaimpani, salainen unelmani jota en koskaan saa.Onnellinen olen kun sinusta saan haaveilla, se riittää minulle. Rakkaus, tuo ihana lämmin tunne joka minut valtaa kun sinua ajattelen. Puutarhani on sinun jossa voit kukkia kun sinua kastelen rakkaudellani.

Itkin Rafaelin olkaa vasten. "Noh, noh, älä nyt sure, kohta alkaa Beyblade", hän sanoi lohduttavasti samalla kun aukoi paitani nappeja. Lalalalaa sensuroitu sensuroitu....lallallaa... "Minusta Beybladen Kai on tosi seksikäs", Rafael totesi sen jälkeen kun...tsalallallaa... Kauhukseni huomasin, että ikkunaa vasten painautuneena oli naapurin kristitty pesukarhupappi, joka vastusti homoliitoja ankarasti. "Te syntiset, kerro isillenne, mitä olette hommailleet", pesukarhu totesi ja näytti videokameraa, johon se oli tallettanut...köh köh...Näimme sen katoavan pusikkoon ilkeästi nauraen. "Meidän täytyy pysäyttää se!" huusin vetäen vaatteita ylleni.

Hiljaa. Aivan hiljaa.

Mitä minä olen tekemässä? Toistelin tuota kysymystä itselleni juostessani pesukarhun perässä. Eihän minun tarvinnut peitellä ja hävetä itseäni... Vai tarvitsisiko?

Voi KYLLÄ TARVITSEE, ajattelin kun kiihytin vauhtia. Huomasin kuinka lujaa Rafael juoksi. Ei tuo kummakaan kun liikunnan numero on kymppi. Yhtäkkiä kaikki pimeni. "Voi taivas Mikael et sää niin tyhmä voi olla, että puuhun törmäisisit." On pimeää niin pimeää se on rakkautta.

Mikael, Mikael...

Tunsin kipeän potkun kyljessäni. "Ala jo nousta ylös, Mikael, tai me ei ikinä saada sitä pesukarhua kiinni", Rafaelin ääni kuului kuin jostain kaukaa. "Mitä?" oli kaikki, mitä sain sanottua. Rafael huokaisi jälleen ja kumartui sitten auttamaan minut pystyyn. Jalkani olivat alussa hieman huterat, mutta kantoivat jo hetken kuluttua. "Minne se pesukarhu meni?" kysyin. "Luultavasti pääpirun eli herransa luo", kuului vastaus. "Pääpiru?" ihmettelin tuota sanaa. Rafael kohotti kulmakarvaansa. "Etkö sä edes sitä muista, tolvana!" se karjas nii, että korvissa tiuku. "Joo joo, kyl mä nyt muistan, kunhan pelleilin vaan.." Joku ässällä alkava se pahis ol

...muistaakseni

"Hei haloo, Mikael, kuuleeko arkkienkeli", Rafael sanoi koputtaen ohimoaan. Kulmakarvani katosivat hämmästyksestä otsatukan alle, ja Rafaelin ilme valahti. "Voi Herraisä, sä olet unohtanu olevas arkkienkeli!" se sanoi lyöden itseään otsaan. "Ei, ei, kuunteles nyt Mikael, mä olen Rafael, parantaja ja uskollinen matkakumppani ja sä Mikael, olet arkkienkeleistä voimakkain. Enkeliruhtinas, ylienkeli, taivaallisen sotajoukon komentaja ja silleen." Silmäni laajenivat ja pullistuivat osittai ulos kuopistaan. "Olenko? Vähäkait siistiä!" "Voi taivas...", Rafael huokas.

"Meidän pitää löytää se pesukarhu, ennekui se ehtii näyttää sen videon Jumalalle. Taivaassahan ei oikein tykätä homoista...", Rafael sanoi hymyillen vinosti. "Jeesus..siis Rafael, olet oikeassa. Pian, anna miekkani!" karjaisin vimmoissani. Rafael yskäisi. "Mehän pantattiin se korttipelissä, muistat sä?" "Ai niin joo." Laskin käteni pettyneenä alas. Vaikkakin kyl ne huijas siinä korttipelissä ihan selvästi...

Huokaus, mä joudun helvettiin...

Huokaisin toistamiseen. Ja vielä kerran. Helvettiin...mietin ajatusta...Miksi? Varmasti maailman yleisin kysymys. Miksi?

"Itsekkyys on lempisyntini", sanoi tumma, ilkeä ääni, joka sai kylmät väreet virtaamaan selkääni pitkin ylös ja alas. En uskaltanut katsoa, liian pelottavaa oli nähdä itse helvetin herra. "Olet itsekäs, rakastan sitä", sanoi ääni jälleen. Huokaus. Tunnustin sen. Olin haalinut sinua liikaa. Olin ottanut sinut väkisin. Olin... tuhonnut kaiken rakkaan.

Rafael henkäisi kuulessaan äänen; käännyin katsomaan taakseni. Näin pitkän miehen jolla oli mustat hiukset ja silmät jotka lähes paloi omituista voimaa. Hän heitteli kädessään olevaa videota joka näytti vähän tutulta...

"Tehdään kaupat", Saatana ehdotti pyöritellen videota vieläkin sormiensa välissä. "Emme asioi vastapuolen kanssa", Rafael totesi mekaanisesti. Saatana hymyili. "Sitten minun pitää kai asioida herranne kanssa. Olen varma, että tämä nauha kiinnostaa häntä kovasti" hän sanoi masuuninkeltaiset silmät välkehtien. Hetken hiljaisuus, jossa olisi voinut vaikka paistaa kananmunan. "Millaiset kaupat?" kysyin viimein.

Sielunne tätä nauhaa vastaan. Ne sanat soivat vieläkin päässäni. Hikiset ja vapisevat käteni pitelivät kasettia.

Ainoa lohtuni olikin uudet pasukarhun nahasta tehdyt tossuni...

Tossut. Minulle ne symboloivat elämää. Elämäni vertauskuvana toimivat nuo kallisarvoiset tossut. Olin omistanut ne vasta vähän aikaa, mutta suhde välillämme oli voimakas kuin peltokierto, jonka juuret ovat niin syvällä maassa, että sen kitkeminen puutarhasta on mahdotonta. Rafael ei tietenkään ymmärtänyt sitä kaunista sidettä, joka minun ja pesukarhunnahkaisen tossujen välillä oli. "Ne on vaan tossut", Rafael sanoi.

Tuo väite loukkasi minua. "Vain tossut", kuinka hävytöntä. Tossut olivat inspiraationi, niissä asui muusani, jonka avulla loin upeaa monologia itsekseni. Hyvä yleisö, minä olen näyttelijä ja tossut ovat ohjaajinani. Öisin ne kuiskivat minulle sulosanojaan, vuodattaen korvani täyteen tuota makeansuloista siirappia, johon koko olemassaoloni perustui. Siihen ja tähän upeaan monologiin, josta tiedän saavani vielä joku päivä Nobelin. Kunhan lahjakkuuteni ymmärretään.

"Pöh, olet hullu, vaikka pidänkin juuri siitä ominaisuudesta sinussa" Rafael sanoi.

Tulen aina säilyttämään jonkin muiston hänestä. Näkyvimpänä kaksi kertaa välilihanleikkausarpi.

On monia asioita, joita mielelläni muistelen, monia asioita, jotka juoksevat joskus tulevaisuudessa vastaan. Niin kuin se mopo, jolla joskus ajelin pitkin maita ja mantuja, joka hajosi matkallani Helsinkiin. Ne olivat niitä aikoja, jolloin en huolehtinut mistään ja kaikki oli hyvin. Nyt kun olen alkanut nähdä taas niitä hirmuisia painajaisia menneisyydestä, en enään uskalla silmiänikään ummistaa, etteivät ne jouksisi kauneimmissa unissani vastaa. Voi mitä olenkaan tehnyt! Tuhlannut nuoruuteni kaikkeen turhaan, nuoruuteni takia minulla ei ole tulevaisuutta tässä maailmassa, voi niitä asioita, joita vahingossa tein, voi niitä hirviöitä, jotka uniini loin. Miksei kukaan auta

"Jaaha, siinä sitä taas ollaan pään pilvissä", Rafael totesi huvittuneesti. Hätkähdin hieman. "Mitä seuraavaksi?" Rafael kohautti olkapäitään. "Sinähän se enkeliruhtinas olet, päätä sinä." Rypistin kulmiani, koska silloin näytän tosi fiksulta. Sielut pitäisi saada takaisin, se oli selvä. Mutta miten?

"Mulla olis ehdotus" Joku mies vaaleassa asussa oli ilmestynyt taakseni. "Millainen ehdotus, sano jos tiedät miten me päästään tästä kiipelistä?" Mies hymyili herttaisen lämpimästi. Tuli jotenkin turvallinen olo... "Haluatteko kuulla maailman suurimman rakkaustarinan?" Täh...? "No joo, kuhan se on lyhyt..." Okei... "Oli Isä, ja poika. Isä rakasti poikaansa suuresti, mutta hän rakasti myös paljon muitakin ihmisiä. Nämä muut ihmiset tekivät syntiä, kuten te. Ainut keino pelastaa nämä muut ihmiset, oli se, että hänen tulisi uhrata oma poikansa. Poika kuoli, muitten ihmisten syntien takia, koska Tämä rakastava Isä, Jumala, rakasti maailmaa niin p

"Mulla olis ehdotus" Joku mies vaaleassa asussa oli ilmestynyt taakseni. "Millainen ehdotus, sano jos tiedät miten me päästään tästä kiipelistä?" Mies hymyili herttaisen lämpimästi. Tuli jotenkin turvallinen olo... "Haluatteko kuulla maailman suurimman rakkaustarinan?" Täh...? "No joo, kuhan se on lyhyt..." Okei... "Oli Isä, ja poika. Isä rakasti poikaansa suuresti, mutta hän rakasti myös paljon muitakin ihmisiä. Nämä muut ihmiset tekivät syntiä, kuten te. Ainut keino pelastaa nämä muut ihmiset, oli se, että hänen tulisi uhrata oma poikansa. Poika kuoli, muitten ihmisten syntien takia, koska Tämä rakastava Isä, Jumala, rakasti maailmaa niin p

niin lämmin ja hyvä olo. Rakkaus ympäröi mut. "Jumala on antanut anteeksi, kiitos Jeesus." Rafael katseli minua ymmällään. Kunpa hänkin uskoisi sitä miestä... Näin Saatanan käyskentelevän hänen takanansa. "Älä usko sitä Rafael, se on valhetta, joudut vielä pahempaan kiipeliin." "Joo mutta... " Rafael aloitti. "Mä en haluu erota mun rakkaasta..." Rafael mietti sanojansa. "...ystävästä." "Aah!! Te hullut!!" Saatana raivosi ja syöksyi Rafaelia kohti. "Jeesus auta!" huomasin huutavani. Äkkiä kirkas valo ympäröi meidät ja Saatana kirkui tuskissaan. Se oli poissa, Saatana lähti jo, Rafael. Nostin hänet maasta, itkien ilosta. "Wow...nyt

"Homous ei ole syntiä" kuului ääni taivaasta; se oli Jumala. Minä ja Rafael vajosimme maahan itkien holtittomasti. Oli niin saastainen olo niin kauhea."Miksi luulitte että en hyväksyisi teidän kahden välistä rakkautta?" Katsoin Rafaelia ja vastasin:"Se on vastoin Raamatun kirjoituksia" kuului taivaalinen huokaisu ja muminaa: voi taivas. "Raamattu on ihmisten kirjoittama ja on yli 2000 vuotta vanha ja palvelee omaa aikaansa. Nouskaa ja rakastakaa!"

"Siis me saadaan olla homoja?" Rafael varmisti vielä. Jumala huokas: "Niihä mä just sanoin. Voi taivas teitä tolloja. Ei ihme, et Saatana on välistä niin vahvoilla, kun tuollaset urpot on johtotehtävissä." Ääni loittoni kauemmas, aurinko tuli esiin pilvien takaa ja filminauha katosi. "Mihinkäs se nauha...?" kummastelin, mutta Rafael hymyili huvittuneesti. "Ehkä Jumalallakin on omat paheensa, kuten meillä kaikilla."

Pudistin päätäni ja vajosin polvilleni maahan, tämä kaikki oli yksinkertaisesti aivan liikaa minulle. Vielä hetki sitten kukaan ei ollut tiennyt meistä ja nyt... rakkaudestamme tuntui tulleen julkista huvia. Olinko minä pyytänyt Jumalalta lupaa rakastaa? Olinko minä pyytänyt pelastusta? Pitäisikö minun nyt ryömiä maassa nöyrästi ja kiitellä Herraa siitä, etten joutuisi hänen armollisuudensa ulkopuolelle? Ei, ei. Halusin vain pitää omat tunteeni ominani, aitoina. Jos rakkauteni takia joutuisin kärsimään, se olisi minulle oikein. Mutta tämä armollinen teko tuntui jotenkin pilkkaavan minua ja rakastettuani. Ristiriitaiset tunteet poukkoilivat päässäni ja tuntui, ett%

nyt käyttöä voisi olla isolle hampurilaisella. Joten suuntasimme lähimpään McDonaldsiin.

McDonalsissa otin ison kokiksen. Lightia tietenkin. Enhän halua lihota, kuolen mieluummin kuin lihoan. Katson lattiaan. Huomaan jonkun läikyttäneen kokiksensa lattialle. Piirtynyt läikkä. Aivan kuin sydämen muotoinen.

Lue muut jatkonovellit


Sivua muokattu 2.12.2004