Maisema

Askel askeleelta hän tuli varmemmaksi. Ojan pohjan varjot loivat häneen tummia katseita, huokailivat omaa lauluaan. Hitaasti, kietoen. Hän ei halunnut kuunnella, kiihdytti tahtiaan, kuunteli sydämensä nopeaa sykettä. Taivas alkoi muuttua siniseksi, päivällä se oli ollut harmaa. Viime vuonnakin, vuosi sitten, koska tahansa. Se oli ollut sininen. Kauhistuneet silmät hän muisti, tukahtuneen huudon. Ja sen taivaan. Hetken se tuntui jopa lohdulliselta, niin tyyneltä ja osaanottavaiselta. Hän olisi halunnut uskoa sen vilpittömyyteen. Mutta mikä petos! Nyt hän ei voinut enää luoda katsettaan ylös, vaan pää riipuksissa kulki ja katseli käärmeinä kietoutuvia oksia maassa.

Vanha silta oli notkistanut selkänsä kaarelle, se kuunteli hitaasti virtaavaa vettä. Ainoaa ystäväänsä, hetken luotti sen vahvaan tahtoon, ikuiseen solinaan. Ehkä se jopa mielessään tiesi salasuhteesta, oli sen kauan kadoksissa ollut ystävä. Samanlainen. Hän ei halunnut uskoa sitä, puistellen päätään käveli yli pyristelevän puun, väisteli sillan kuluneita kouria, sen väsyneitä silmiä. Hän ei halunnut nyt ymmärtää vanhusta, ei halunnut kuulla vuosisatojen muistoja. Kukapa sitä olisi ymmärtänyt- hiljaa paikallaan seisovaa, joskus tuulen mukana kuiskailevaa siltaa. Siltaa, joka oli tietoinen hänenkin synneistään. Se oli kuitenkin salaperäinen – ei kertonut muille. Vaikka se olikin selvästi hyväntahtoinen, ei se silti koskaan unohtanut hänen syntiään. Jaksoi vuodesta vuoteen muistuttaa siitä, palauttaa hetkeksi koko kauheuden punaisessa kirjossa hänen eteensä. Ehkä se toi pientä helpotusta vuosisatojen nöyrtymiselle.

Sillan jälkeen se aukeni. Pelto, mustana ja likaisena kumpuava maa. Se venytteli tummaa olemustaan, raukeana työnsi itseään yhä syvemmälle maahan, kallioon asti, se halusi mennä ytimeen saakka, tuntea sen lämmön. Madella hitaasti, muuttua nesteeksi, tulla yhdeksi koko maailmankaikkeuden kanssa, olla osa jotain tärkeää, elävää, muuttuvaa. Kaikki vuodet olivat samanlaisia- lunta, puroja, viereinen kaunokainen, pudonneet lehdet. Kukaan ei rakastanut sitä, pelto vain. Hän halusi tuntea sen paksun painon notkeilla kummuillaan, unohtaa hetkeksi kaiken. Vaipua tiedottomuuteen, valkoisen alle. Se ymmärtää, kuuntelee. Ja pettää keväällä. Miten sekin kehtaa, vaikka pelto oli juuri vannonut sille ikuista kumppanuutta.
         
          Se ei halunnutkaan tietää.
          Mutta silti se aina tapahtui.
         
          Kuka pysäyttäisi sen?
          Pelto, alan väsyä.
         
          Kestä vielä, tuuditan sinut valkoiseen unohdukseen.

Ja kerta kerran jälkeen se petti.

Pellon jälkeen aukeni suora. Sinisenä iltana, juuri tuona iltana hä saattoi nähdä sen kaareutuvan kutsuvasti yhtä syvemmälle metsään. Olisiko ollut väärin kävellä se loppuun asti, kulkea aina unohduksen porteille saakka. Sinne, missä kaikki oli kietovaa, kaunista, tarjosi lopullisuutta. Halpaan hintaan. Sen mies muisti, kippasi tuopista olutta ahnaasti, kuin olisi loppunut joskus. Oliko se kuitenkaan senkään arvoista, pieni ohikiitävä hetki vaan muiden joukossa. Ei hän sitä muistaisi enää ensi vuonna, kaikki muuttuisi samaksi harmaaksi massaksi mitä se oli aina ollutkin.

… jatkuu…

Del