Keinu

On sateinen, harmaa lauantai-iltapäivä – niitä iltapäiviä, jolloin tekisi mieli vain istua ikkunan ääressä ja tarkkailla, miten vesipisaroiden armeija valuu pitkin ikkunaa. Niitä iltapäiviä, jolloin ei koskaan saa tehtyä päätöstä siivota huone tai lukea loppuun joku hyvä kirja, vaan sen sijaan mieli tekee syödä omenia ja myslejä maustamattoman jogurtin kanssa, koska se on kuulemma terveellistä, ja katsoa telkasta saksankielinen uusintajännäri. Juuri niitä iltapäiviä, niitä, jolloin vedän jalkaani mummon kutomat villasukat, pistän hiukset ponnarille ja teen lopun niistä kirsikanmakuisista tikkareista, joita on jäänyt kaapin perälle. Katselen, kuinka Elisa sulattaa mustikoita pakkasesta piirakkaa varten ja laulaa Madonnaa tupakanpoltosta käheällä äänellään. Vaaleanvihreälle matolle tipahtelee mustikoita. Läikät imeytyvät ahneesti kuituun ja värjäävät sen tummansiniseksi.

"Hei kuule, Kleopatra", Elisa sanoo, kääntyy minuun päin ja hymyilee. Huulet ovat värjäytyneet sinipunaisiksi, hampaiden välissä on mustikkaa. "Voisit auttaa minua vähän, kun ei sinulla muutakaan tekemistä näytä olevan." Kleopatra. Se on Elisan oma inside-juttu, ihan oma, ja sitä hän aina jaksaa muistuttaa. Kerrankin jotain omaa, Elisa on sanonut. Aina, kun luulee keksineensä jotakin omaa, joku onkin jo keksinyt sen. Mutta tämä on hänen itsensä keksimä, siitä ei pääse yli eikä ympäri – ja on kai tällaiset vinot kissansilmät tarpeeksi hyvä syy nimittää Kleopatraksi.

"En jaksa", vaikerran ja lysähdän kokoon. "Tällaiset päivät imevät ihmisestä kaiken energian. Tekisi mieli vain… no, olla. Tekemättä mitään, tiedäthän sinä. En minä nokosiakaan voi ottaa, koska sehän on asian tekemistä; nokosien ottamista, nimittäin."

"Sinä teet, Kleopatra", Elisa huomautti ja poimi sinipunerviin sormiinsa mustikan kulhosta syödäkseen sen. "Sinä teet juuri nyt, sisko-kulta. Sinä istut. Käsi poskella. Se on tekemistä."

"Tiedän. Eikö olekin sietämätöntä", huokaisen. "Mutta tämä on ainakin ihanan hyödytöntä. Voisi sitä tehdä jotakin hyödyllistäkin, vaikka tiskata. Käsi poskella istuminen, kukaan ei hyödy siitä."

"Minä en kuule pidä sinun asenteestasi", Elisa sanoo arvokkaasti, pyyhkii kätensä talouspaperiin ja istuu minua vastapäätä. "Hyödyllinen tekeminen on tärkeää. Muuten sitä alkaa tuntua, että ei koskaan saa mitään aikaiseksi. Sitten, kun se tunne tulee, mikään ei tunnu tarpeeksi hyödylliseltä. Voit siivota koko talon lattiasta kattoon, eikä se riitä."

"Mitä sinäkin siitä tiedät, ainahan sinä olet tekemässä jotakin hyödyllistä." Venyttelen raukeasti ja suljen silmäni hetkeksi. Luomet tuntuvat polttavan kuumilta, äänet voimistuvat. Elisan hame kahisee. Pitkien kynsien naputus pöytään poukkoilee korvissani luoden omaa äänimaailmaansa. Avaan silmäni hitaasti. Tummanpunaista, lohkeillutta kynsilakkaa.

"En minä aina", Elisa tokaisee ja vetää syvään henkeä. "Kuule, Kleopatra, minusta sinun tosiaan pitäisi tehdä jotain. Minä valmistan piirakkaa, kun Helena tulee käymään, niin että jos sinä vaikka menisit hakemaan vadelmia sitä hilloa varten."

"Kaupasta?" "Ei, laiskuri, vaan metsästä tietysti." "Eikö se ole hyödyllistä?" "Tuo valittaminen on typerää ja lapsellista, ja kaiken lisäksi se ärsyttää", Elina tuhahtaa. Ihan kuin se Kleopatraksi nimittely ei olisi, mieleni tekee sanoa, mutta kilttinä tyttönä suljen suuni parilla mustikalla. "Lähde heti, niin ehdit ajoissa takaisin valmistamaan hillon." Hetkinen. Olenko minä missään vaiheessa suostunut valmistamaan hillon?

Lysähdän puoliksi lahonneelle puunkannolle. Tummanhousujen toppahousujen takamus kastuu. Roikotan toisessa kädessä oranssia ämpäriä, jonka pohjalla vierii neljä pientä vadelmaa. Tämäkö nyt sitten on Elisan käsitys hyödyllisestä? Koko metsästä ei varmaankaan löydy enempää.

Hengitän pihkan ja suon tuoksuista, kosteaa ilmaa. Ilmassa tuoksuu niin paljon kaikkea. Suljen silmäni hetkeksi ja yritän hengittää niin syvään, ettei mikään keuhkoni sopukka jää vailla happea. Taas kuulen äänien voimistuvan, tarkentuvan. Luovan oman maailmansa tietoisuuteeni; maailmansa, joka on tulvillaan kaikkea, vanhaa ja uutta. Oravan jaloista kuuluva, lähes äänetön rapina, kun se kiipeää puun runkoa pitkin. Lintujen toisiinsa sekoittuva liverrys, joka yltyy korviahuumaavaksi meteliksi. Puiden lehtien vaimea kahina tuulessa. Hitaat askeleet noin viisi metriä selkäni takana.

Käännyn hitaasti ympäri ja avaan silmäni. Tyttö säpsähtää, ruskeat kauriinsilmät laajenevat entisestään. Alahuuli väpättää melkein näkymättömästi. Tuijotan kiinteästi takaisin, kunnes tyttö laskee katseensa syyllisen oloisena alas ja mumisee tuskin kuuluvasti: "Luulin… luulin, ettet kuullut."

Hetken aikaa olen hiljaa, tuijotan oksista naarmuuntuneita käsiäni. Sitten huomautan: "Minulla on aina ollut poikkeuksellisen hyvä kuulo. Tiedäthän… kuulen liikaa. Liikaa asioita. Liikaa rasahduksia ja kahahduksia… Toivon, etten kuulisi."

Tyttö nyökkää hitaasti. "Mutta kuulit minun askeleeni. Minä en saisi olla täällä."

"Kuka sinä olet?" kysyn hiljaa. "Mitä sinä täällä sitten teet?"

Tyttö ei vastaa, siristelee vain silmiään auringossa ja tuijottaa ylitseni jonnekin kaukaisuuteen. Hän työntää kädet lahkeista rispaantuneiden, kuluneiden farkkujen taskuun ja keinahtelee edestakaisin varpaillaan ja kantapäillään.

"Nuo eivät ole kovin hyvät vaatteet metsässä oloon", tokaisen. Tyttö luo katseen farkkuihinsa ja tahriintuneeseen, vaaleansiniseen neuletakkiinsa. Sitten hän kohauttaa olkapäitään. "Ei ollut aikaa valita. Lähdin nopeasti."

"Mistä?"

Hetken hiljaisuus, sitten tyttö vastaa välinpitämättömästi: "Kotoa, tietenkin. On minullakin koti olemassa. Mutta ei ole enää. Karkasin pari päivää sitten." Tyttö istuu toiselle kannolle vähän matkan päähän, miettii hetken ja jatkaa puhumista. "Otin viimeiset säästöni, ja matkustin junalla niin kauas kuin pääsin. Täällä ollaan. En tiedä, miten olen tänne metsään joutunut. Kai minä luulin, että sen toisella puolella olisi… jotakin. Jotakin kiinnostavaa, jotakin, mistä kannattaa ottaa selvää."

"Minne sinä aiot mennä nyt?"

"Siinäpä kysymys." Tyttö naurahtaa hiljaa, kuin itsekseen. Pähkinänruskeat hiukset liehuvat hiljaa tuulessa. "En tiedä, pyörin kai täällä. Olen kyllä kaivannut keinua."

"Keinua?"

"Meillä oli kotona keinu… Muistan, kuinka isä rakensi sen. Olin kuuden." Tyttö kohauttaa taas olkapäitään, mutta enemmän nykäysmäisesti, aivan kuin hän yrittäisi esittää, ettei muisto merkitsisi hänelle paljoakaan. "Tykkäsin siitä kyllä. Olen aina tykännyt keinuista."

"Meidän pihallamme on keinu… Jos haluat, voit keinua siinä", sanon mietteliäästi.

"Ihanko totta?" tyttö huudahtaa silmät sädehtien.

"Tottakai."

"Kiitos!" Tyttö hymyilee koko helmenvalkoisella hammasrivistöllään. "Kiitos paljon, kaikesta. Minusta tuntuu, että minun pitäisi nyt mennä."

"Ehkä me vielä nähdään", sanon hitaasti. Yllemme laskeutuu vaivaantunut hiljaisuus, sitten tyttö hymyilee viimeisen kerran ja lähtee juoksemaan pois, kadoten metsikköön. Tuijotan vielä kauan sitä kohtaa, jossa hän katosi hetki sitten. Viileä tuuli pyyhkäisee metsän yli ja puhaltaa hiukseni sekaisin.

Helena-täti silittää hiuksiani ja lepertelee. Työntää käteeni halauksen yhteydessä niin paljon "karkkirahaa", etten muista koska viimeksi olisin ollut yhtä rikas. Kehuu suureen ääneen, kuinka paljon olen kasvanut, kuinka kaunis ja iso tyttö minusta on tullut ja kuinka ihanat hiukset minulla on. Hymyilen vastaan ja kiitän kohteliaisuuksista, mutta mielessäni yritän tehdä hänestä selvää pelkän ajatuksen voimalla.

Elisa vetää minut keittiöön. "Mitä tämä on olevinaan", hän huutaa ja nykii minua hihasta. "Neljä vadelmaa, neljä! Nyt en voi tehdä hilloa."

"En löytänyt enempää", huudan takaisin ja nykäisen itseni irti Elisan viininpunaisten petolinnunkynsien otteesta. "Olen saanut tarpeekseni sinusta ja kaikesta muustakin."

Kävelen takaovesta pihalle. Pysähdyn hetkeksi, kun viileä tuuli puhaltaa kasvojani vasten ja annan hiusteni mennä sekaisin. Niin kauniiden hiusteni… samassa kuulen kirskuvaa ääntä. Pensasaidan takaa.

Tyttö keinuu pienessä punaisessa keinussa. Silmät kiinni, pää toiselle olkapäälle kallistuneena, hiukset tuulessa liehuen. Likaisten lenkkarien kärjet viistävät maata.

Keinun ketjuja ei ole öljytty vuosiin. Kriik-kriik. Kriik-kriik. Kriik-kriik. Pysähdyn tytön viereen. Hän avaa silmänsä ja hymyilee.

Hymyilen takaisin. Ja jatkan matkaani.

Dimlygwén