Viimeinen ilta

Näin kuinka aurinko sammui horisontin taa, sen viimeiset säteet loivat oransseja ja punertavia liekkejä jo tummansiniselle taivaalle, jossa muutama kirkas tähti jo loisti. Kuun sirppi vahvistui sitä mukaa mitä auringon viimeiset säteet katosivat jättäen minut aivan yksin pimeyteen.

Viimeinen ilta oli alkanut meille kahdelle. Katsoin sinua huokaisten. Silmissäsi oli yhä kyyneleitä ja aukaiset nuo kalpeat, ohuet huulesi sanoaksesi jotain, mutta en kuunnellut sinua enää. Pudistin vain päätäni ja sanoin surullisena: "Jos se on ohi, niin silloin se on ohi. Ei meidän tarvitse sanoa siitä enempää."

"En tahdo sen käyvän näin", sinä sanoit, vaikkakaan en tahtonut kuunnella sanojasi yhtään enempää. Tuska riipi rintaani, tunsin kuinka se repi ja raastoi sydäntäni ja jäyti jo yksinäistä sieluani.

"Miten sitten", puristin sormeni nyrkkiin, "Miten sitten tahdoit sen käyvän? Että minä kuolisin käsivarsillesi?" En uskonut sitä, että lähes huusin sinulle. Olin niin vihainen ja silti niin avuton itseni kanssa.

"Anna anteeksi", sinä sanoit painaen pääsi, katsoisit edes silmiin, ajattelin heti.

"En usko tuota!" minä huudahdin ja sitten jalkani pettivät altani ja kaaduin.

Sinä tartuit ajoissa minua kädestä ja nostit ylös. Katsoit minua silmiin niillä koiranpennunsilmilläsi, joihin olin uponnut heti, kun vain sain niihin katseeni. Sinä hymyilit hiukan kyynelten lävitse, tuo heikko hymy on yhä huulillasi, kun näen sinut.

"Voitko hyvin?" sinä kysyit ja painoin käden otsalleni.

"Mitä sinä enää välität", katsoin sinua vihaisena. Ei minun niin pitänyt sanoa.

Ilmeesi muuttui järkyttyneeksi ja jotenkin kauhistuneeksi, ikään kuin edessäsi olisi ollut kaunottaren sijasta vastenmielinen hirviö.

"Minä olen vielä ystäväsi", sinä sanoit, ja hymyilit taas heikosti. Kasvoillasi loisti kalpea varjo, jonka kuunvalo loi yllesi. Sinä katsoit minua niin hellästi ja silti se rakkaus, joka sinussa oli elänyt, oli poissa. Et rakastanut minua enää. Olit niin kaukainen, niin kaukana. Olit valtameren toisella puolella, siellä jossain kaukana. Yritin huutaa nimeäsi, kutsua sinua vielä kerran, mutta ääntäkään minusta ei kuulunut. Kyynel. Toinen. Kolmas. Ne valuivat noroina poskiani pitkin. Ne olivat kuin pienet tähdet, jotka loistivat poskillani. Ne leikkivät, poukkoilivat

kuin tanssilattialla, kunnes ne valuivat leukaani pitkin maahan. Sinä vain hymyilit.

"Sinä luulet vain. Sinä luulet vain. Minä – " en saanut enää sanaakaan suustani. Kurkkuani kuristi jokin nuora ja se tiukkeni entisestään. En voinut hengittää. Katsoin ylös taivaalle nähden tähtien tanssivan kuun valaistessa niiden tanssilattiaa, taivasta, joka oli valaistu sinisellä valolla.

"Voitko hyvin", sinä kysyit uudelleen, aivan kuin olisit nähnyt minun tukehtuvan suruuni, kun viimein älysin, miksi olimme tällä mäellä, missä me ensikerran olimme tavanneet.

"Nä – näytänkö mi – minä siltä?" kysyin nyyhkien.

"Älä itke, sinä tiedät etten kestä katsoa sinua silloin kun itket", kiedoit kätesi ympärilleni ja painoit pääni olkapäällesi silitellen vapaita hiuksiani.

"Enkelini", sinä kuiskasit, "älä itke."

En voinut muuta kuin itkeä olkaasi vasten. Jos olin enkelisi, miksi teit minulle, ei, vaan meille tällä tavalla? Miksi mursit sen niin täydellisen tunteen minussa ja meissä? Miksi? Tunsin iskeväni nyrkkini sinuun. Miksi? Jälleen yksi isku ja tällä kertaa älähdit. Otit minusta kiinni ja nostit kasvoni ylös. Katsoit minua taas hymyillen, kuin nauraen sille että itken.

"Älä tee tuota", sinä sanoit.

"Sinähän sen aloitit!" minä kuiskasin, vaikka minun olisi pitänyt huutaa sinulle. Nuora kiristyi entisestään.

"Anna anteeksi", sanoit katsoen silmiini.

Yhtäkkiä kaikki ympäriltä hiljeni. En kuullut nyyhkytystäni, en kuullut sinun sanojasi, en kuullut mitään muuta kuin omat sydämenlyöntini, jotka hidastuivat. Äkkiä olin poissa siitä maailmasta.

"Sinä sanoit rakastavasi minua. Oliko sekin vain valhetta?" minä huusin ja palasin luoksesi.

"Se ei ollut vale", vastasit.

"Miksi teet sitten näin?" en pystynyt hillitsemään itseäni.

"Koska tiedän, että odotat parempaa."

"EN!" minä kirkaisin ja silloin minä irtosin otteestasi ja kaikki valui altani pois. Nuora oli liian tiukka ja minä yskin. Värisin ja itkin. Tähänkö se kaikki loppuu? Tässäkö minä näen viimeisen iltani? Ottaisit minut edes syliisi? Missä sitten lienenkään sen jälkeen, kun lähdet pois luotani, älä unohda minua. Minä olin vain sinun oma enkelisi.

-Sessha-


Sivua muokattu 2.6.2004