Kuolematon rakkaus

Hän laittoi litimärkää huppua paremmin päähänsä peittääkseen lumivalkean ihonsa. Sade piiskasi kulkijaa ja hän kirosi kohtaloaan: kuinka hänen isänsä saattoi pakottaa häntä sellaiseen, mitä hän ei halunnut? Hän rakasti toista.

Hahmo kulki hämärässä, sumun täyttämässä yössä, välillä itkien, välillä sadatellen.

Aamun valjetessa tuo salaperäinen hahmo oli saapunut suurehkoon kylään. Hän asteli majataloon ja muisti, ettei hänellä ollut kultaa, mitä maksaa. Vain kultainen kaulaketju kimalteli hänen kaulallaan. Senkö hän uhraisi vain palaan leipää ja pikarilliseen viiniä, huoneeseen ja kuiviin vaatteisiin? Hänen sukunsa vaakunan, joka oli taottu hänen syntymänsä jälkeen.

Hän otti kultaisen korun hansikkaan peittämällä kädellään pois kaulaltaan ja puristi sen nyrkkiinsä. "Niin kauan kuin tätä olen kantava, olen sidottu sen tuomaan vastuuseen", neito ajatteli ja puristi nyrkkinsä tiukasti kiinni painaen sen sydämelleen.

Hiljaa hän asteli kohti majatalon tiskiä ja rykäisi äänekkäästi saadakseen isännän huomion. Isäntä kääntyi ympäri ja toivotti hyvät huomenet kulkijalle.

"Huone täyshoidolla yhdeksi yöksi, kiitos", neito laski kultaisen korun isännän eteen tilauksensa päätteeksi.

"Huoneita ei ole vapaana, valitan, mutta voit nukkua tallissa", isäntä sanoi ja ojensi korua takaisin.

Neito otti korun ja lähti pettyneenä talliin. Aatelisnainen oli totutettu liian paljon ylellisyyteen, hän mutisi ajatuksissaan. Hän vilkaisi heiniä syöviä hevosia ja otti läheiseltä seinältä karhean säkkikankaan. Hän otti märän viittansa pois ja laittoi sen kuivumaan orrelle. Sitten hän käpertyi säkkikankaaseen ja nukahti.

"Hei! Mitä sinä täällä nukut", joku tönäisi neitoa keihään tylpällä päällä havahduttaen hänet syvästä unesta.

"Huoneita ei ollut, joten tulin tänne", neito vastasi väsyneenä.

"Ylös! En salli tuollaisten saastojen nukkuvan samassa tallissa, missä minun oriini on", hienoihin vaatteisiin pukeutunut ylimysherra sähähti.

Neito nousi ylös varoen näyttämästä lumivaaleaa ihoaan ja nappasi lähes kuivuneen viittansa orrelta heilauttaen sen ylleen ja lähti sitten kulkemaan kylän lävitse.

"Tuollainen saasta minäkin olen", neito ajatteli muistellessaan ylimysherran sanoja. Astuessaan kylän rajojen ulkopuolelle metsään vievälle tielle, neito alkoi muistella mennyttä. Hän kuitenkin havahtui pian muistelmistaan kuullessaan kiireisiä laukka-askelia takanaan.

Hevonen ratsastajineen saapui tummaa huppua päässä pitävän neidon luo. Hevonen seisahtui ja neito katseli hupun reunan alta ratsastajaa, jonka kasvot näyttivät lempeiltä.

"Päivää", ratsastaja sanoi.

"Päivää", neito vastasi.

"Etsin erästä korkea-arvoista neitoa. Hän lähti läheisestä kylästä tänä aamuna. Voitteko auttaa minua", ratsastaja kysyi.

Neito hätkähti miehen sanoja: hän etsi korkea-arvoista neitoa, joka lähti kylästä tänä aamuna? Merkit olivat liian selvät.

"En tiedä mitään asiasta", neito sanoi ja kääntyi jatkaakseen matkaansa.

"Odota!" ratsastaja huudahti.

Neito alkoi juosta, ensin ripeästi, sitten niin kovaa kuin pystyi kuullessaan hevosen nopeat laukka-askeleet takanaan.

"Eih!" neito huudahti kompastuessaan puunoksaan.

Neito yritti nousta, mutta kompastui pitkään viittaansa. Huppu valahti pois hänen kasvoiltaan paljastaen lumivaalean ihon ja tummat, lähes mustat hiukset.

Ratsastaja oli jo lähellä. Kun hän huomasi neidon ihonvärin, hän seisahtui.

"Olet se jota etsin!"

"Mene pois", neito huudahti ja yritti nousta ylös, mutta kompuroi jälleen.

"Aah!" neito huudahti kaatuessaan maahan uudelleen.

Ratsastaja loikkasi alas hevosensa selästä ja asteli neidon luo. Hän ojensi kättään hymyillen "En vie sinua takaisin, lupaan sen. Luota minuun. Olen Laél."

Neito katsoi ratsastajan ojennettua kättä ja lempeästi hymyileviä kasvoja. Ensin häntä epäilytti koko mies, mutta sitten hän tarttui ratsastajan käteen ja nousi sitten ylös.

"Nimeni on Gaéla", neito sanoi ja ratsastaja hymyili puristaen neidon lumivaaleaa kättä hellästi, mutta tiukasti.

"Minne sinulla on oikein hoppu? Etsimään rakastettuasi", ratsastaja kysyi.

"Hän on kuollut. Lähdin, koska en halunnut naimisiin. Kuolkoon sukuni mukanani, mutta minä en aio palata sinne, missä rakkauteni myydään rahasta", neidon äänessä oli turhautunutta vihaa ja epätoivoa.

Ratsastaja painoi päänsä ja sanoi syvimmät osan ottonsa.

"Mitä väliä", neito aloitti välinpitämättömästi, "Kuolen minäkin, joku päivä, mutta ensin minun on matkattava Sielujen järvelle", neito sanoi katkerana.

Laél katsoi neidon leimuavia silmiä hämmentyneenä. Hän näki, että neito oli kärsinyt paljon vääryyttä.

"Voin auttaa sinua. Tarvitset suojelijaa?" ratsastaja ei saanut lausettaan loppuun, kun neidon ääni kajahti vihaisena: "Minä en tarvitse ketään!"

Ratsastaja hätkähti ja suorastaan pelästyi neidon ukkosenjyrinältä kuulostavaa ääntä, joka samalla iski syvälle kuin salama.

Neito kääntyi ja jatkoi matkaansa taaksensa enää vilkaisematta, hän ei välittänyt, vaikka ratsastaja olisikin lähtenyt seuraamaan häntä.

Jo viikon kävelymatka oli mennyt, kun Gaéla astui seuraavaan kylään. Tällä kertaa hän etsiytyi talonpoikien luo, sillä tiesi heidän arvostavan kulkureita keskuudessaan.

Neito asteli olkikattoisen ja valkoseinäisen talon luo koputtaen tammiseen oveen. Vanhahko nainen avasi oven.

"Tervehdys", Gaéla sanoi.

"Kulkureita, näemmä, tullos sisään ja ollos kui kotonas", nainen sanoi ja päästi neidon sisään.

Gaéla riisui viittansa ja saappaansa ja varoi näyttämästä riipusta. Nainen katsoi hieman ihmetellen neidon lumivaaleaa ihoa, mutta kääntyi sitten muualle: kulkureiksi kun oli niin moni alkanut, ettei rotua voinut arvata. Gaéla laittoi kultariipuksen paidan alle.

"Syö, juo. Minun taloni antimet ovat yhtä kuin sinun talosi", vanha nainen sanoi hymyillen tuodessaan leipää, hedelmiä, puurokattilan ja maitokannun.

"Kiitos", neito sanoi ja otti palan leipää ja kastoi sen maitoon odottaen sen pehmenemistä ennen kuin sitä pystyi syömään.

Kun neito oli syönyt tarpeeksi, niin vanha rouva vei hänet kylpyyn ja sillä aikaa kun neito kylpi, nainen valmisti hänelle pedin.

"Minulla on harvoin vieraita ja toivoisin sinun jäävän pidempään", nainen sanoi toiveikkaana.

"Minun on valitettavasti lähdettävä huomenaamulla. Minun täytyy ehtiä Sielujen järvelle, ennen kuin se jäätyy", neito sanoi laittaessaan matkaeväitä pieneen laukkuun, jonka nainen oli hänelle lainannut.

Illan hämärässä Gaéla nukkui ja nainen katseli ulos tähtien täyttämälle taivaalle.

Jo aamuvarhaisella Gaéla havahtui ja puki viitan ja muut vaatteet, jotka nainen oli pessyt ja kuivattanut, ylleen ja otti eväslaukun ja aukaisi oven lähtien kirpeään pakkasaamuun, toivottaen kuitenkin jumalten siunausta naisen talolle.

Hän kulki heräilevän kylän läpi ja sitten hän muisti äkkiä tapaamansa ratsastajan.

"Ehkä hän oli oikeassa: saatan tarvita suojelijaa. Sielujen järvelle ei niin vain mennä", neito ajatteli.

Päivä kului ja pian hän oli kylän ulkopuolella. Tiellä, jota pitkin hän kulki, oli myös monia ratsastajia. Gaéla jopa odotti tutun äänen huudahtavan hänen nimeään, mutta kukaan ei välittänyt edes katsoa häntä.

"Kyllähän minä yksinkin pärjään", neito mietti ja asteli eteenpäin. Ja niin hän kulki virstoja virstojen jälkeen, kylän toisensa perään eväitä kerjäten kun omat alkoivat loppua.

Ja viimein hän saapui Kuolleiden vuorille, joiden takana Sielujen järvi oli. Neito huokaisi ja vajosi maahan väsyneenä, mutta onnellisena. Hän saisi pian nähdä rakastettunsa.

Aamulla Gaéla heräsi. "Mikä se oli", hän kuiskasi ja kuunteli valppaana ympäristöään.

"Gaélaah", jostain kuului kalsea ja surunsekainen huuto. Neito ponnahti ylös ja yritti estää pelkoaan nousemasta pintaan.

"Gaélaah!", kuului taas se sama ääni lähempää.

"Eih!" neito huudahti ja otti tavaransa lähtien juoksemaan kohti vuoristopolkua.

Joukko aaveita seurasi häntä, kurotellen luisevilla käsillään neitoa kohti kutsuen hänen nimeään.

"Tule kanssamme", aaveet sanoivat saavuttaen neitoa, joka juoksi kapenevalla polulla.

"Pois, häipykää! Minua ette omaksenne saa! Pois, häipykää!" Gaéla huusi ja juoksi taakse katsomatta.

Juostuaan melkein koko päivän aaveet kintereillään, Gaéla vaipui maahan ja odotti aaveita. Oli kuitenkin hiljaista. Aaveita ei tullut, eikä mitään muuta ääntä ollut kuin kaunis moniääninen hyräily, veden laineiden liplatus ja tytön kiivaat sydämenlyönnit.

Neito katsoi ylös nähden hopealehtisten ja -kaarnaisten puiden sädehtivän valon, kirkasvetisen lammen, jonka yllä liiteli pitkäkaapuisia neitoja, heidän hiuksensa liehuivat kuin kovassa tuulessa ja kaavunhelmat lepattelivat.

"Voih", neito voihkaisi nousten ylös. Paikan kauneus salpasi hänen hengityksensä.

Yksi aaveneito kääntyi katsomaan rannalla seisovaa Gaélaa hymyillen ystävällisesti. Aaveneito liihotti lähemmäs ojentaen oikeaa kättään maalla seisovaa neitoa kohti.

"Tule. Hän odottaa sinua", aave sanoi heleällä äänellä.

Gaéla kurotti kättään ja katsoi aaveen hymyileviä kasvoja, jotka olivat kuin ohuesta ja läpinäkyvästä hopealangasta kirjotut. Gaéla astui jäätävän kylmään veteen, mutta ei edes huomannut sen kylmyyttä, kahlaten yhä syvemmälle. Aaveet loivat neidon ympärille pyörteen, joka imi häntä syvemmälle.

"Gaéla, älä mene sinne!", kuului tuttu ääni neidon takaa. Kuin unessa, Gaéla kääntyi katsomaan Laélia.

"Minä tahdon mennä", neito sanoi.

"Minä en anna sinun mennä. Isäsi käski minun suojella sinua ja sen myös teen", Laél sanoi kahlatessaan veteen.

"Pois, olet väärä tähän paikkaan! Pois!" aaveet alkoivat kirkua.

Laél ei välittänyt aaveiden huudoista, vaan kahlasi neidon luo.

"Tule, sinua odotetaan Kelthassa", mies sanoi ottaen neidon käsivarsilleen ja lähti sitten kahlaamaan takaisin rantaan.

"En! Thál! Thál! Hae minut, ota minut!" Gaéla kurotti käsillään pyörrettä kohti kiljuen miehen korvaan.

"SEIS!" kuului massiivinen ääni, joka järisytti koko paikkaa.

Laél seisahtui kuin taiottuna ja pudotti käsivarsillaan olevan neidon veteen. Pyörre voimistui ja neito joutui sen imuvoiman mukana syvyyksiin. Laél tuijotti yhä eteensä.

"Sinähän olet", mies sai sanottua hämmästykseltään.

"Veljesi, niin juuri. Veli, jonka murhasit saadaksesi rakastettuni. Tällä kertaa se ei onnistu", ratsastajan edessä oleva hopeanhehkuisena leijuva aave nyökkäili.

"Gaéla", mies muisti ja katsoi taakseen nähden vain peilityynin järven. "Gaéla!" mies huudahti uiden syvemmälle, mutta huomasi samassa veden alkavan jäätyä. "Eih!"

"Jos minä en saa häntä, niin ei saa kukaan muukaan. Hyvästi veli", aave sanoi ja katosi.

"Gaéla", Laél huudahti vielä ennen kuin jää puristi hänen ruumiinsa hengettömäksi.

Gaéla heräsi ja katseli ympärilleen nähden itsensä jonkinlaisessa kivisessä kammiossa.

"Missä minä oikein olen?" hän kysyi huomaten samassa yllensä puetun hopeakankaasta tehdyn kaavun, samanlaisen kuin oli nähnyt aaveneidoilla olevan. Lisäksi hänen otsallaan oli hopeasta ja helmistä tehty koristeellinen panta, joka oli kiinnitetty hänen hiuksiinsa.

Neidon ranteissa olevat hopearenkaat kilisivät hänen noustessaan ylös, ja jaloissa oli hopeakengät.

"Huomenta, oi Kuningatar", kuului neidon edessä avautuvalta käytävältä.

"Huomenta", neito vastasi epäröiden.

"Tätä tietä, Armollinen, Kuningas odottaa Teitä", varjoista astuva laiha haamu sanoi.

Neito säikähti haamua, jolla oli silmien tilalla vain tyhjät kuopat ja sen huulet oli tikattu yhteen.

"Älkää pelätkö raiskattua olomuotoani, tulkaa nyt vain. Seuratkaa minua."

Neito asteli varovaisesti rujon haamun luo. Haamu kääntyi ja sen luoma hehkuva valo valaisi muuten niin sysipimeää käytävää. Hetken aikaa kuljettuaan Gaéla näki edessään suuret hehkuvat hopeaiset ovet ja haamu pysähtyi niiden eteen.

"Astukaa sisään, Kuningas on odottanut Teitä siitä asti, kun hän saapui tänne", aave sanoi ja kumarsi ojentaen kättään ovia kohti.

Neito astui ovien eteen ja ne avautuivat kuin itsestään. Neidon eteen avautui suuri, kristallinen sali korkeine kivipylväineen ja puolipallon muotoinen kupoli, josta näkyi yläpuolella olevan veden kirkkaus. Keskellä salia, aivan kupolin alla, oli suuri hopeavaltaistuin, jossa istui hopeaan puettu Thál, Gaélan rakastettu.

"Thál!" Gaéla henkäisi ja vajosi polvilleen itkuun purskahtaen.

Mies nousi ylös ja leijui itkevän neidon luo. "Gaéla, viimeinkin." Gaéla nosti katseensa ylös ja katsoi miehen niin kauniita kasvoja, jotka olivat niin elävännäköiset, mutta tiesi kuitenkin tämän olevan vain haamu, jota ei itse ollut.

"Thál", neito nousi ja yritti koskettaa miehen kättä, mutta hänen kätensä sujahti siitä läpi, saaden uudet kyyneleet kihoamaan silmiin.

"Olet siinä, enkä voi edes koskettaa sinua."

"Et vielä, mutta pian", miesaave sanoi ja meni valtaistuimelleen vetäen miekan sen selkänojasta.

Gaéla asteli mieshaamun luo ja odotti. "Oletko valmis", haamu kysyi. Gaéla nyökkäsi ja sulki silmänsä. "Tee se nopeasti."

Haamu survaisi miekan neidon rintaan ja katsoi, kuinka neidon kuollessa hänen sielunsa nousi tytön ruumiista. Gaélan ruumis valahti kuolemankylmäksi, hajoten tuhansiin hileisiin salin lattialle. Neidon haamu lepäsi Thálin käsivarsilla ja kumpikin hymyili.

Viimeinkin he olivat saaneet toisensa.

-Sessha-


Sivua muokattu 2.1.2004