Erään sagdanin tarina

Minulle se oli jotain, mitä en olisi halunnut tehdä, mutta palkkasoturin tehtävä on totella maksavan isännän käskyjä.

Taisin mennä asioiden edelle. Minun nimeni on Agrandas, mutta minusta käytetään nimeä Sagdan. Olen kuullut, että Ocelemugran Laissa on sanottu kaltaisistani seuraavaa: "Sagdan – heimoon kuuluvat ovat vaarallisia ja heitä on valvottava ja tarkkailtava alati. Jos joku heistä ei herransa käskyn, joka tulee olla kirjallisena Sagdanilla itsellään, mukaan, niin on hänet välittömästi vangittava ja mestautettava"

En kyllä väitä, että olisin rikkonut Lakia, mutta hyvällä tavallani olen erikoistunut hypnotismin saloihin. Vangitsijoista on siis päästy.

Mutta te halusitte kuulla tarinan, sen siis olen kertova.

Culrian luola on Sagdaneiden pako- ja turvapaikka Tulrenin joen itäisellä nurkalla. Kairnin kalliossa on tuo luola ja sen kivestä on louhittu läntisellä kallion laella sijaitseva linna ja sen louhinnan seurauksena tuo luola syntyi.

Me Sagdanit asutimme luolan vainojen aikaan juuri ennen kuin meitä alettiin hyödyntää salamurhaajina, palkkasotureina tai jonain muina vastaavina tietysti kuninkaallisten laskuun. Vainon aikana meillä oli hankalaa, mutta selvisimme kunnialla.

Minä olin kuitenkin viidentoista kun minut otettiin kuninkaan palvelukseen, mutta kuninkaan kuolema kahdeksannentoista syntymäpäiväni aikoihin asetettiin syykseni, sillä minulla oli henkivartijan tehtävä. Minulla on vieläkin pergamentti tallessa, jos todisteita haluatte. Minä olin ainut, joka pääsi kuninkaan lähelle antamaan mitä tahansa, jopa myrkkyä, mutta en minä herraani myrkyttänyt, en koskaan, mutta kukapa Sagdania uskoisi.

Kuningas haudattiin joen toiselle puolelle, minä sain tietää asiasta sotilailta, jotka kylmää ja märkää kidutuskammiotani vartioitsivat silloin.

Kymmenen pitkää vuotta, kunnes pääsin vapauteen. Menetin toisesta silmästäni näön kidutuksissa, joissa minun piti tunnustaa kuninkaan murha.

Mutta mitä minä turhia jaarittelemaan, minut siis päästettiin edelleen tarkkailun alaisena pois kidutuskammiosta. Mikä helpotus se minulle olikaan, sain nähdä auringon yhä loistavan ylleni. Olin vapaa!

Lähdin kallioille, rotkon yli ja ennen kotiluolaani sijaitsevan sillan yli Ocelemugran mantereelle. Tahdoin lähteä katsomaan herrani hautaa, herrani oli niin minua velvoittanut tekemään kuolemansa jälkeen.

Mitä kysyittekään? Tahdotte tietää murhasinko todella kuninkaan. Ei, en minä sitä olisi halunnut tehdä niin, mutta hän halusi sitä ja minä tottelin. Juotin hänelle juoman, minun oli pakko henkiriepuni tähden. Minä sain kärsiä seuraukset, mutta Sagdania epäillään kaikesta, se tapa jäi vainoista elämään ihmisten sydämiin. Kuningas oli kirjoittanut testamentin, mutta kai se on yhä linnan korkeimmassa tornissa, kuninkaan sinetöidyssä huoneessa, tuhkakasana jossain nurkassa.

Minä siis lähdin pois sieltä, kävelin metsässä ja etsin hautaa, mutta en löytänyt sitä, sen sijaan löysin jotain muuta, tytön. Kauniimpaa olentoa saisi hakea maailman ääristä ja kauempaakin. Siinä hän silti oli pesten kasvojaan pie-nessä metsälammessa hän katsahti ylös ja näki minut. Vesipisarat putoilivat hänen sievästä leuankärjestään ja hänen tulenpunaiset hiukset liehuivat, vaikka ei edes tuullut. Silmät olivat niin sinivihreät, että ne näyttivät kahdelta mereltä.

Hän oli Tristani, velhonainen, kuolematon olento, joka elää ikuisesti vanheten hitaasti, mutta varmasti. Astuin lähemmäs ajatellen lauseen, jonka hän varmasti luki päästäni, sillä hänen valpas ja jännittynyt ruumiinsa rentoutui.

"Ole rauhassa", ajattelin, "en halua pahaa."

Yllään Tristani piti velhonaiselle tyypillistä asua, harsomaista mekkoa, jonka hihat ja helmat olivat pitkät ja laahasivat maata.

"Minä olen Sagdan", ajattelin lauseen, sillä tuskin hän ymmärtäisi puhettani, joka oli liian monisanainen Tristaneiden puheeseen verrattuna.

"Tnia", neito osoitti itseään. Hänen äänensä oli mitä kaunein ja ihanin ääni maailmassa. Siinä soi tuuli, veden solina ja ukkonen, siinä soi lintujen laulu, mutta vielä kauniimpi oli tuon neidon ääni.

Olin hänen pauloissaan. Tuo neito oli päässyt jo pelkällä olemuksellaan sieluni syövereihin.

"Tnia", minä ajattelin, "etsin täältä hautaa. Oletko nähnyt ollenkaan hautakiviä täälläpäin?"

"Sagdan", hän vastasi ja nyökkäsi. Tristaneiden puhe koostui vain minen lausumisesta ja eleistä.

"Hyvä. Voisitko näyttää sen minulle?"

Tnia nyökkäsi ja loikki pensaisiin kuin säikytetty gaselli. Minä lähdin hänen peräänsä hieman tuhmia ajatellen, mutta sain ajatukseni selkeiksi, kun pääsin takaisin tielle ja sitten suolle, jossa kuninkaan hauta oli.

Tnia pysähtyi vähän matkan päähän ja minä jatkoin haudalle pala kurkussa kaiverrellen, kun muistelin sitä iltaa Hänen Ylhäisen Majesteettinsa tornissa.

"Kuninkaani", minä huudahdin. "En tahtoisi tehdä toista rikkomusta, mutta te vannotitte sen minun päähäni. Tämä kuolemanne, rakas herrani, on myös minunkin kuolemani. Suokaa se siis minulle anteeksi."

Katsoin Tristaniin ja hänen kummastunut ilmeensä sai minut tuntemaan itseni hölmöksi.

"Tnia", ajattelin, " voitko auttaa minua?"

Tnia nyökkäsi ja tuli luokseni. Hän katsoi minua kysyvästi ja ajattelin: "Auta kaivamaan tämä hauta auki."

Tristani kieltäytyi. Heille vainaja oli paha henki, jonka rauhanhäirintä koituisi kuolemaksi, ainakin heidän uskontonsa mukaan.

Mistäkö tiedän tuon? Sen saatte tietää aikanaan.

Tnia perääntyi, kun otin lähellä olleen puunoksan ja iskin sen maahan. Otin oksan ylös ja iskin sen uudelleen aivan entisen reiän viereen. Jatkoin toimiani kunnes olin saanut pienen neliön rei'istä. Irrotin sen maasta ja näin kuninkaani ruumiin jalat.

Tristani kirkui ja liikkui levottomana, mutta ei voinut lähteäm sillä heidän velvollisuutensa oli jäädä, jos joku heidän apuaan pyysi.

Ilta kului ja nuotion leimussa minä, haudan rauhanrikkoja, otin haudasta kuninkaan mukana haudatun miekan, kilven ja amuletin.

"Suokaa anteeksi, kuninkaani, mutta te velvoititte minut tähän. Olen siis luonanne ennemmin tai myöhemmin."

Näin sanottuani minä lähdin Tnia minua seuraten takaisin kotiluolaani tai niin minun olisi pitänyt tehdä, mutta tulin toisiin aatoksiin.

"Sinun täytyy tulla luoksemme", kuulin Tnianin kuiskaavan.

"Mitä? Mitä sinä sanoit", kysyin häneen vilkaisten.

"Sinä olet pilkannut herraasi, sinun täytyy kuolla."

"Mutta tein sen velvollisuudesta ja kuuliaisuudesta, joihin minun antamani vala minut on velvoittanut! Sagdan on aina uskollinen herralleen", minä huudahdin.

Kuinka tuo Tristani kehtasi sanoa noin? Jos hän kerran tiesi, niin hänen ei pitäisi sanoa noin. Mutta en välittänyt, olin täyttänyt velvollisuuteni kuninkaan palveluksessa, nyt olin siis vapaa.

Tnia tarttui minua kädestä, kuljetti koko yön niityn ja metsän poikki joen rantaan, missä oli vene.

"Mene ja souda Sagdan, ostan palveluksesi."

"Mitä annat palkkioksi, Tristani", kysyin ja aloin soutaa, kunhan olin ensin irrottanut köydet.

"Souda nyt vain, vie minut rotkon läpi. Siellä saat palkkiosi. Vauhtia", Tnia käski ja minä soudin meidät rotkoon, jossa joen virta vei meitä eteenpäin.

Tnia näytti niin kauniilta. Hän antoi palkkion puolikkaan silloin, kun olimme puolivälissä rotkoa, hän suuteli minua, niin pitkään ja mitään kiirettä pitämättä, Valahdin täysin, leijuin, lensin ja kuitenkin olin paikoillani. En tiennyt mitään, olin vain.

Pian sen jälkeen havahduin kylmyyteen. Olin taas vankilassa.

"Hei! Mitä tämä on", huusin ja juoksin päin kaltereita, mutta ne olivat taialla suojatut ja jonkinlainen isku lennätti minut päin vankilan takaseinää. Älähdin ja jäin siihen itkemään. Tristaniin ei tule luottaa, sen opin.

Odottakaa, kuulijat, kyllä minä pian tulen tarinani kohokohtaan!

Niin päivät kuluivat. Viikot vaihtuivat kuukausiin, kunnes Tnia ja pari muuta Tristania tuli hakemaan minua.

He veivät minut johonkin, luultavasti kylpylään, sillä minut pestiin, puettiin ja kuljetettiin luotoa pitkin metsään.

"Tnia, miksi näin tapahtui", kysyin.

"Koska sinä häpäisit haudan, oli minun pakko ottaa sinut puhdistettavaksi. Koska veit minut kotiin, annan sinulle palkkion loppuosan", Tnia sanoi astuen lähemmäksi minua ja sitten hän kuiskasi jonkin sanan korvaani tehden samalla eleen ja niin minä muutuin. Minusta tuli oikea soturi.

"Taistele pahaa vastaan", Tnia sanoi ja katosi.

Katsoin kullattua panssaria ylläni ja lähdin matkaan. Minä etsin pahaa sieltä ja täältä ympäri Ocelemugraa, mutta en koskaan tajunnut sen olevan uusi kuningas. Hänen Majesteettinsa Kuningas Gjaihr oli päättänyt tuhota niin Sagdanit kuin Tristanit. Tnia oli kuulemma jo tapettu, kun olimme ylittäneet jokea rotkoon. Kuinka se saattoi olla mahdollista? Hän suuteli minua, hän oli pidellyt minua, kuinka hän oli saattanut kuolla?

Minä siis lähdin linnaan kostamaan Tnianin ja muiden murhattujen puolesta. Mutta taistelu oli muuta kuin helppo. En pystynyt tappamaan kuningasta, mutta siihen oli syynsä: hän piti Tniania vankinaan.

"Päästä hänet!" käskin.

"Miksi? Hänestä on tuleva vaimoni", kuningas naurahti.

"Tapat Tristaneita, mutta säästät yhden. Olen Sagdan, tahdot heidät kaikki. Tässä siis olen, tapa minut, kunhan päästän Tnianin."

"En. Mutta sinä kyllä kuolet!"

Kuningas ja minä taistelimme, kiipesimme ylös linnan muureille, taistelimme siellä, hypimme vaarallisesti muureilla, melkein putosin jokeen. Tnian huudot kaikuivat mielessäni, kun kaivoin kuninkaani ruumista ylös. Hänen silmänsä olivat merenvihreät ja pian huomasin olevani niiden ympäröimänä. Tulipunaiset hiukset olivat muuttuneet vereksi, minun verekseni.

Olin pudonnut alas jokeen, kyljessäni ammotti haava vuotaen verta. "Tnia, auta minua", lähetin ajatukseni matkaan, mutta en koskaan saanut vastausta.

Minä en paljoa muista siitä hetkestä, mutta minä leijailin ylös taivaaseen, Tnia kulki vierelläni. Saavutin portit, Tnia meni sisään, mutta minua ei päästetty.

"Hän haluaa mennä", joku sanoi.

"Ei, hän ei saa! Hän on avain vapauteemme, hänellä on kuninkaan miekka, kilpi ja amuletti. Häntä ei saa päästää", kuulin jonkun toisen äänen.

Silloin putosin pilvistä, huusin kivusta, kun saavutin maankamaran.

"Hän on täällä", kuulin ensimmäiseksi puhuneen äänen.

"Pitäkää hänen paikoillaan, otan nuo loput luunsirut pois."

Huusin taas, kun tunsin haavaani avattavan enemmän. Lopulta kipu lakkasi, kun Tnian kasvot ja hänen hymynsä rauhoittivat minut. Olin kuumeinen, hourin yöt, nukuin päivät ja huusin väillä Tniaa.

Kun avasin silmät, näin ensimmäisenä kiviseinät ympärilläni. Tunsin nuotion lämmön ja näin sen liekkien leikittelevän kivisten seinien varjoilla. Olin kotona, luolassa, Sagdaneiden luolassa.

"Tnia! Tnia!" Kuuletko minua", ajattelin.

Ei vastausta. Itkin, todella itkin, kunnes joku nainen tuli viereeni kokeillen otsaani. "Kuume on laskenut. Voitko hyvin", nainen sanoi.

"Ei, en voi hyvin! Olen tuomittu, Tnia on kuollut. Olen niin yksin", sanoin nyyhkyttäen.

"Tnia? Kuulostaa Tristanin nimeltä."

"Se on, voi minua! Tnia tarkoitta pahalla tietysti itseäni, ei kuningasta. Minun piti voittaa paha itsessäni!" itkin edelleen.

"Rauhoitu nyt! Joku Tristani kysyi sinua. Sanoin että olet kipeä. Hän lähti, mutta tulee takaisin."

Niinpä minä herkesin itkemästä. Kysyin kuinka kauan olin maannut sairaana. "Kolme kuukautta", minulle vastattiin.

Nousin muutaman päivän päästä ylös. Kuntoutin itseäni mestareiden kanssa, mutta kylkeni ei koskaan tullut entiselleen. Jouduin nojaamaan kävelykeppiin.

Tnia tuli eräänä iltana luokseni luolaan. Emme puhuneet mitään, hän piti minua kädestä. Kerran hän suuteli minua ja nukahti kainalooni. Olin sinä iltana onnellisin mies maan päällä.

"Tapoin kuninkaan, kun olit pudonnut jokeen. Nyt sinua odotetaan linnaan", Tnia sanoi seuraavana aamuna.

"Tarvitseeko minun lähteä? Mutta?", minä epäröin.

"Korkeus, amuletti todistaa sinut kuninkaaksi. Pian nyt, lähtekäämme, sillä aikaa on vain puoleen päivään asti", Tnia sanoi ja suudeltuamme lähdimme kohti linnaa.

Minut kruunattiin kuninkaaksi sinä iltapäivänä. Tniasta tuli vaimoni ja kuningatar rinnalleni, mutta kauaa hän ei rinnallani pysynyt. En koskaan saa tietää minne hän lähti ja miksi.

Tässä siis olen, kuninkaanne. Tässä oli myös tarinani. Jos mieltänne painaa kysymys, kysykää.

Niin, Tristanit. Opin heidän tapansa Tnialta, niin kauan kuin hän pysyikin luonani. Hän halusi minun yhdistävän Sagdanit ja Tristanit ja niin tein.

Haluatte tietää, onko tämä tarina tosi. On se, katsokaa minua, valehteleeko ihmisruumis? Nyt nukkumaan, rakkaat kuulijat, huomenna on uusi päivä ja uuden tarinan vuoro.

-Sessha-