nro 4 Aseman-kello

Olen museossa; omituista vanhaa tavaraa, enkä keksi mistä ja miltä ajalta. Tutkin erästä puista matka-arkkua, äkkiä saan jonkinlaisen yli- aistillisen tuntemuksen.

Etsin museo-oppaan paikalle ,joka on kaunis kuin Kleopatra ja alan ihmetellä tämän roihnan tarkoitusta; miksi nämä ovat museossa?

Nainen hymyilee arvoituksellisesti, sanattomalla eleellä hän pyytää näkemään tarkemmin mitä tämä onkaan.

Alan tajuta ja nähdä tämän vasemmalle kaartavaksi holvikäytäväksi, joka on täynnänsä kivisiä hautapaaseja, ristejä jne. Kävelemme eteenpäin, kuin muinaishistoriasta nykyisyyttä kohti.

Pysähdymme, nainen pyytää katsomaan tarkasti ikkunan viereen; siihen ilmestyy suuri kivinen risti, jonka keskellä kiviympyrä.

Katson siinä vastapäätä olevalle sängylle; luuranko mustassa samettimekossa, pääkallossa hiukan pitkiä hiuksia ja ehkä muumioitunutta ihoa myös.

Kaula-aukossa ja hihansuissa valkeat röyhelöt, sekä rinnan päällä suurikokoinen hopeamedaljonki. Yllättäen nainen alkaakin nuorentua ja heräämään!

Menen sängynlaidalle istumaa, pidän kädestä kun nuori, nukkemaisen siro, kaunotar kertoo sairastuneensa, nopeasti etenevään syöpään?

Käännyn makaamaan hänen viereensä; suutelen ja hyväilen rintoja. Suljen silmäni.

Äkkiä minut herätetään; Vahtimestarin näköinen äijän köriläs huutaa naamapunaisena: Perkeleen hullu! Meinasitko naida muumiota!!

Hyppään pystyyn ja pakenen jonkinlaiseen sairaalakäytävään, joka muuntautuu rautatie-tunneliksi.

Kävelen ja aina välillä ohitseni menee valaistujajunia, joissa ilmeettömät matkustajat istuvat selkämenosuuntaanpäin, junissa on jotain erityisen aavemaista; vaikka kävelen hitaasti etenevän vaunun rinnalla, kukaan ei näe, eikä kuule minua.

Saavun vanhalle Suonenjoen rautatie- asemalle, on yö, katulamput surisevat se on lähteviensielujen matkailukeskus!

Ilmeettömät, lähes kasvottomat jonottavat lippuluukuilla. Suuren vuorotaulun numerot ja kirjaimet vaihtuvat räpisemällä kokoajan, pysähtymättä.

Kukaan ei puhu, ulkona on syksyinen sade, lehdet tippuvat puista, alkaa tuulemaa, sade lyö ikkunoihin.

Ihmisiä tulee lisää; sadetakit suhkavat, sateenvarjoja ravistellaan ovella, kuin kirkkoon olisivat tulossa?

Koristeellisessa asemankellossa palaa himmeävalo, siinä ei ole viirareita, numerotkin ovat tuntemattomia, alati muuttuvia geometrisiä symboleita. Se alkaa näyttävään, tuntemattomalla tavalla, kaikkia aikoja yht'aikaa, ja kiihtyvään tahtiin.

Taustalla alkaa kuulua voimistuva, suuren orkesterin, hypnoottinen soitto; Ravelinin "Bolero"!

Harmaasävyisten ihmisten joukosta alkaa eroittumaan värikkäitä, piccoloa soittavia klovneja, jotka tanssahtelevat jouhevasti.

Ja aseman-kello on aina ja ikuisesti oikeassa.

Erik Poikkeus