Haltiasaaren aika

Oli hiljaista, oli hämärää. Tuuli ei henkinyt, vesi ei virrannut, yksikään oksa ei rasahtanut, eikä yksikään pilvi lipunut kohti kaukaista taivaan rantaa.

Silloin nousi kaunis keltainen ja kun auringon ensi säteet koskettivat meren pintaa kaukana pohjoisessa, alkoivat puut kuiskia, tuuli laulaa ja meri kauniisti kohista, maa tömisi, linnut lehahtivat lentoon, se oli kaunista katsella, vaikka moni ei sitä ymmärtänyt. Takaa laaksojen, yli vuorien, läpi metsien ja kanssa suurten kuohupäiden.

Kaikkialta saapuivat viisaat ja vanhat, nuoret ja taitavat. He saapuivat kautta maan, meren ja taivaan. Harva oli tätä ihmeellistä tapahtumaa näkemässä. Kukaan ei varmasti ollut koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista ja harvan silmät tulisivat koskaan sellaista näkemäänkään.

Pitkä ja hento neito, seisoi joen yllä, pitkällä kauniisti koristetulla sillalla. Siinä hän seisoi hohtavan valkoisessa mekossaan ja hopein koristellussa pitkässä kaavussaan. Kauniisti kuohusi vesi hänen takanaan vesi putouksessa. Joen toisen puolen koristivat komeat ja kauniit, tukevat hongat. Toisen puolen jokea, kasvoi vehreää ruohoa, vesirajassa kasvoi kaislaa, lumpeita ja upeita vesikasveja, joita oli ilo katsella.

Tarkkaavaisesti hän kuunteli haltiakorvillaan, ne olivat ihmeelliset ihmis-silmälle, korvien kärjet olivat suipot ja täydensivät haltian kauniita kasvoja. Silmät hällä olivat syvän siniset, kuin valtameri, tarkkaavaisesti hän niillä katseli. Huulet hällä olivat kuin ruusun puna, ne olivat kapoiset, mutta täyteläiset. Kaavun hihat olivat paitsi pitkät, myös niin leveät että ne lähes maassa laahustivat. Hihat kätkivät neidon kädet varjoihinsa.

Neito nosti kätensä, ne olivat kauniin sileät ja kynnet pitkät ja tasaiset, vailla ainuttakaan virhettä. Hitaasti kädet kohosivat hänen päänsä ylle. Haltia katsoi yläviistoon ja lausui heleällä äänellään, kauniita haltiakielen sanoja: "Aranhai acha." Sitten hän laski kätensä ja odotti, silmät seurasivat kaukana edessä olevien riippukoivujen latvoja.

Aurinko nousi ja samassa jostakin kaukaa auringon takaa lähestyi satoja olentoja kautta ilman. Joki alkoi kohista, kaviot kopsua. Satoja korskuvia hevosia laukkasi kohti haltiaa, mutta ne koostuivat vedestä. Joidenkin selässä näytti istuvan vetisiä hahmoja, mutta kaikkien näiden edessä, laukkasi suurin ja vahvin näistä ja sen selässä ratsasti pitkää vetistä viittaa päällään kantava veden kuningatar. Kulta kimmelsi haltian hiuksissa auringon kullan osuessa niihin.

Myös metsästä alkoi kuulua hälinää, tummat hahmot lipuivat läpi puiden varjojen.

Korskuvat vesihevoset olivat pysähtyneet haltian eteen ja linnut alkaneet laskeutua, tuoden selässään kansaa kaukaa, vuorten takaa.

Yhtäkkiä paikan valtasi kirkas valo ja haltia peitti silmänsä. Prinsessa Aurinkoinen oli saapunut paikalle suoraan polttavan auringon keskuudesta. Aurinkoinen peitti itsensä tummalla kaavulla ja haltia saattoi jälleen avata silmänsä. Mutta nyt oli vihreäpukuinen metsän väki saapunut ja he odottivat metsän laidalla kauriiden ja ruskeiden hevostensa kanssa. Silloin maan peitti pimeys ja täysin mustaan verhoutunut valtiatar lennähti sillalle, hänen musta viittansa kimmelsi kuin yö taivaan tähdet.

Maatar laskeutui hevosensa selästä ja tarkasteli Yötä tarkkaavaisesti tumman ruskeilla silmillään, hän oli pukeutunut vihreään hameeseen ja kaapuun jonka laahuksessa sammalsi karhunsammal. Hänen ruskeissa hiuksissaan puikkelehtivat kauniit metsän kukkaset.

Haltia katseli taivaalle ja tarkasti ilman suunnan, sitten hän käännähti ympäri ja tarkasteli taivasta. Pian hänen eteensä leijahti lähes näkymätön, ohut hahmo. hän oli Ilmatar suuri. Koko joukko odotti ja odotti, kunnes vihdoin laskeutui taivaalta, suurella punaisella lohikäärmeellä ratsastava Tulitar vihreälle ruoho kentälle. Vasta silloin haltia puhui. "Seuratkaa" hän lausui ja laskeutui sillalta johtavia portaita suoraan raikkaaseen jokiveteen. Hitaasti joukko pyyhälsi hänen perässään läpi kuohuavan vesiputouksen.

Kuljettuaan vesiverhon läpi, he saapuivat marmoriseen pyöreään huoneeseen, joka oli ilmeisesti rakennettu kallion sisään. Kattoa komisti suuri lasinen kupolikatto, jonka keskeltä riippui suuri kristallinen kattokruunu, jotka heittivät kauniit väreilevät, sateenkaaren värit pitkin huoneen seiniä, auringon osuessa niihin. Vesiverhoa vastapäisellä seinällä kohosi korkea valtaistuin, jossa istui vaalea, haltijakuningatar. Kaikki seisoivat hiirenhiljaa hänen edessään. Ei kuulunut kuin veden pauhu ja ulkona odottavien hevosten hirnunta ja kavion kopse.

Silloin haltiakuningatar nousi ylös. Hänen valkea viittansa, muistutti hyvin paljon hänen tyttärensä pukua, paitsi että tämän laahuksessa kimmelsivät kauniit vaihtuivat värit, eikä kenenkään silmä pystynyt erottamaan minkä värinen helma oikeasti oli.

"Tiedämme hyvin miksi täällä olemme." kuningatar sanoi vahvalla, mutta kauniin heleällä äänellä eikä linnunkaan laulu ollut korvalle kauniimpaa. Haltian kauneutta katsellessa sai jokaisen silmä levätä ja tietoisuus paistoi hänen silmistään.

Olisi voinut luulla että hänen sirot jalkansa olivat vailla minkäänlaisia jalkineita, vaan hällä olikin haltia tossut, kevyet, jalkapohjaa myötäilevät, läpinäkyvät levyt, jotka pysyivät jalassa vain varpaiden välistä kulkevien hopeisten nyörien avulla. Ja hänen hopeinen kruununsa, joka hänen kultaisia kutrejaan kiersi, oli kaunis katsella. Se oli yksinkertainen, mutta tarkalla haltian taidolla tehty. Kruunuun oli kiinnitetty yksi ainoa kivi, punainen rubiini, joka Rakkauden valtiattaren kyyneleenä tunnettiin. Se riippui hänen otsallaan kimallellen auringossa.

"Tuho on tulossa ja aurinko nousee joka päivä yhä myöhempään, kerro Valotar, oi kerro heille mikä suuren keltaisen on?" Valotar tungeksi väkijoukon eteen. "Äiti on sairas, siksi hän lähetti mun, tänne teidän eteenne, jos jotakin ei pian tapahdu keltainen sammuu ja on pimeä iäti." kuului Valottaren pelosta värisevä ääni. "Onhan heillä sinut" kuului Yön tokaiseva vastaus. "Mutta, ma olen kuin kynttilän hento liekki, jonka sydän on katkennut. Vaikea sytyttää, mutta helppo sammuttaa" Valotar sanoi hiljaa.

"Vaan mikä äitisi on, miks liekkinsä on sammuva, vasta hän oli kirkas, miks yllättäin näin kävi?" Maatar kyseli huolissaan. Jos aurinko kuolisi, se olisi maan kansankin loppu, hänen loppunsa. "Vaan hänen uskonsa petti, kun Yön varjot hiipi liian liki, haastoi riitaa ja äitini hämmentyi, vaan ensimmäisen taistoin voitti han, vaan kuin käy seuraavan?" Valotar kyseli kyyneleet silmissä.

Haltiatar katsoi Yötä jään kylmin silmin. "Vaan mitä vastaat syytökseen, joka sotaa voi aiheuttaa?" Haltiatar kysyi ja hänen äänensä oli vaihtunut kylmään, niin että Veden kuningattaren viitta alkoi jäätyä. "Minä en ole tehnyt mitään, johdattanut joukkoni taivaalle kun on ollut aika hämärtää, vaan aurinkoon päin ei, silmäin nää!" Yö vimmastui ja heitti syyttävän katseen Valottareen. "Nyt riittää tuo riita, olemme tulleet neuvottelemaan, emme riitaa haastamaan." Lausui jostakin Ilmattaren hento ääni.

"Syöksen teidät vielä ikuiseen pimentoon jos lauot valheita minua kohtaan." Yö levitti kätensä ja lausui jotakin synkkiä sanoja, ja silloin huoneen täytti pimeys. "Ole hyvä ja vie pimeytesi pois, neuvottelu sujunee valossa paremmin." Haltia sanoi painavin sanoin. Hetken muut katselivat Yötä jonka viittaan kirjaillut tähdet olivat ainoat, jotka kertoivat hänen olevan läsnä. Valotar oli saanut tarpeekseen ja laski nyt viittansa hupun niin että hänen auringon kirkkaat hiuksensa valaisivat koko huoneen. Yö rääkäisi, ennen kuin katosi, haihtuen savuna ilmaan.

"Olkaamme, ilman yötä." Valotar sanoi ja kumarsi haltian edessä. "Olkoon niin, mutta nostahan huppusi, ettei kauniit kutrisi sokaise meidän silmiämme." niin Valotar teki ja jälleen huonetta valaisi vain oikean auringon säteet. "Vaan, mitä teemme nyt?" Kysyi Tuli joka oli pitkään ollut hiljaa ja tarkkailut tilannetta sivummalta. "Levätkäämme täällä, kansani parissa ja katsotaan, mikä Yön seuraava siirto on." Haltia lausui ja ohjasi heidät ulos. Vaan heti kun Haltia oli kepeästi läpäissyt kuivan vesiverhon, ja tullut kuivana joelle, taivaan peitti pimeys. Oli säkkipimeää, ja hetken he luulivat, että yö oli tullut, mutta taivaalla ei näkynyt tähtiä ei kuuta, vain himmeä auringon välke lävisti pimeyden, jossakin kaukaa. "Äiti." Valotar kuiskasi haikeasti ja ojensi kätensä kohti aurinkoa, sitten hän vajosi polvilleen matalaan jokeen.

"Tämä ei ole hyvä." Kuului tuulen karheahko ääni. "Ei, niin, sillä tämä tietää sotaa." Haltia sanoi ja kääntyi ympäri, kädellään hän esti veden kastelemasta itseään, mutta vedet roiskuivat hänen kaapunsa liepeille.

Pian satakunta haltiaa, marssivat valkeiden hevostensa kanssa, nurmikenttää pitkin, pian he saapuivat joelle. "Valtiatar on antanut käskyn kerätä armeijat ja valmistautua suureen sotaan, meitä kaikkia voidaan tarvita." Eräs haltia sanoi ja katseli tummalle taivaalle. "Olkoon kohtauspaikkamme Taivaan vuori, vuori joka yltää yli pilvien, vuori joka saavuttaa auringon, polttavan kuumuuden ja Yön hiljaisen pimeyden." Tämän sanottuaan haltia karautti joukkonsa sotaan ja heidän uljaat hevosensa laukkasivat kohti kaukaista sotaa. Vesi hyppäsi sillalta ratsunsa selkään ja käski joukkonsa hakea apua, näin kymmenen vetistä hahmoa laukkasivat virran viilettäessä heidän allaan, kohti järviä, kohti meriä. Metsän haltiajoukko, vihreiden lehtien kansa kiipesi varoen puihin, ja töräytti torviinsa kutsuhuudon, joka kaikui yli vuorien, kaukaisille maille vei tuuli heidän apuhuutonsa. Vaan Tuli leimahti valtaviin liekkeihin ja jokaisen pienen liekin lipuessa maahan, syntyi suuri sotilas, joka liekehti suurta vihaa.

Pian maasta alkoi nousta vihreäpukeista kansaa. Ne olivat jonkin sortin kääpiö kansaa, joka asusti maan uumenissa. Niiden silmä olivat vihreät, selät kumaraiset ja selässään ne kantoivat suurta sotakirvestä. Tuulikin oli saanut joukkonsa kootuksi, vaikka heitä oli vaikea nähdä, tuntui hento tuulen vire pyyhkivän hetkittäin heidän kasvojaan.

Sitä mukaa, kun joukot alkoivat olla koossa ne lähtivät kohti suurta tuntematonta, kohti Taivaan vuorta. Vaan suuren haltian kasvoilla alkoi näkyä vanhuus, joku yritti kukistaa hänet sisältä päin. Ja haltiakansa huomasi hänen surunsa, hänen sisäisen sotansa, johon kukaan ei voinut puuttua.

Ja niin oli kulunut päivä ja vierähtänyt viikko, aurinko oli enää pieni valopiste suuressa mustuudessa, siellä täällä välähti valo, kun sotilaat hyökkäsi pimeyden varjoihin, Yön sysi mustaan valtakuntaan, ja yksi kerrallaan ne sammuivat ja jäivät siihen makaamaan. Toivoa ei näyttänyt olevan enää nimeksikään. Haltiatar oli kuolemanväsynyt ja hänet oli kannettu sairastupaan. Hänen kansansa olivat huolissaan, ilman häntä ei olisi rauhaa, ei neuvoja, ei elämää. ilman häntä koko maailma luultavasti kaatuisi niskaan, niin näytti olevan käymässä, musta katto läheni hetki hetkeltä kohti maan kuivunutta pintaa.

Vaan eräänä aamuna, oli ihme tapahtunut. Kuihtuneet kukat olivat puhjenneet täyteen kukkaloistoonsa, tässä kylmässä ja pimeässä maassa.

Yllättäin maailman yllä kajahti suuri ja kirkas valo, suuri keltainen oli voimistunut. Kansat hurrasivat, mutta ilo oli lyhytaikainen, pimeyden varjo laskeutui jälleen keltaisen auringon ylle.

Sotilaat vaelsivat kohti Taivaan vuorta, kohti synkkyyden tyyssijaa. aluksi sotilaat olivat olleet innoissaan, mutta nyt jokaisen toivo oli hiipunut, eikä monikaan jaksanut toivoa ja siksi Haltioista suurin kuihtui pois kesäkuun viimeisenä päivänä ja haltialaakson jokainen kasvi kuihtui, haltiat surivat ja ympäri maata kuului vain haltioiden surulliset sävelmät. Oliko heillä enää minkäänlaista toivoa? Oliko kaikki toivo menetetty? Vaan niin Suur haltiatar kannettiin kuihtuneella, kukkaisvuoteella hauta kappeliin ja hänen kaunis, kuollut, mutta silti elävä ruumiinsa laskettiin kappelin kiviselle pöydälle ja taas vilahti auringon säde ja haltiattaren jalokivet kimalsivat, mutta sitten se oli ohi ja jälleen oli pimeää.

Kun suruviesti kulki yli vuorten ja läpi laaksojen, ohi vesien ja oli viimein saavuttanut sotilaiden korvat, he masentuivat entisestään, mutta sitten heidän sydämensä täytti viha ja se oli suurempi kuin suru ja menetys. Täyttä laukkaa he jatkoivat urhoollisina matkaansa kohti kuolemaa.

Vuori häämötti sotilaiden edessä ja he näkivät suuret salamat, kaiken tieltään tuhoavat tulen lieskat, jotka värjäsivät taivaan rannan punaisin sävyin. Meteli oli kaamea ja heidän päättäväisten askeliensa lomassa he ohittivat useita ruumiita, joita teki pahaa katsella. Maata nielevät lieskat polttivat heidän jalkojaan ja hetkittäiset välähdykset saivat heidät sulkemaan silmänsä. Harmaita hahmoja, hahmoja jotka joskus olivat loistaneet kirkkaina auringon säteinä, olivat nyt vain surkean näköisiä varjoja ja ne mustiin kääriytyneet kääröt, pimeyden puolelta, näyttivät julmilta kuolleinakin. Joukot ryntäsivät keskelle varjoja, valon ja pimeyden sotapolulle, joka päättyisi tuhoisasti, voitti kumpi puoli tahansa. Sopu oli saatava. Se rauha joka oli maan päällä ollut ei koskaan palaisi. Sotilaat kaatuivat maahan yksi kerrallaan, mutta loput juoksivat huutaen sodan myrskyihin, heidän sydämensä johdatti heitä sotaan, josta ei olisi paluuta.

Maatar joukkoineen loihti sotajoukkojen väliin paksut ja tukevat hongat, mutta edes ne eivät pidätelleet näitä taistelunhaluisia joukkoja. Ne kiipesivät yli, ahtasivat koloista tai kaivautuivat ali. Tuli roihahti liekkeihin ja aitasi alueen polttavilla liekeillään, mutta pimeä kylmä viima taannutti ne ja taistelu jatkui. Vesitär katsahti pimeälle taivaalle. "Minä muistan sinut!" hän huusi tuskaisena ylös taivaan rantaan. Hetkeksi valtiattaret seisauttivat sodan käynnin, Maatar mätkähti maahan. Joku oli viiltänyt hänen jalkaansa ja nyt hänen jalastaan virtasi mahla. "Kukaan ei selviä yksin, olemme unohtaneet jotakin." Maatar kuiskasi ryömiessään pystyyn. "Yksin et voi tehdä mitään, mutta yhdessä voit parantaa maailman." Tuli kuiskasi ja painoi käden rinnalleen. Hetken he olivat sodan ulkopuolella, ulkona kaikesta pahasta, he tunsivat Haltioista suurimman voiman sisällään. Päättäväisesti he ottivat toisiaan kädestä ja tiivistyivät ympyrään. Pian alkoi tapahtua: Heidän ympärillään virtasi vesi, roihusi tuli, kiemursivat juuret ja sitten ne yhdistyivät, nousivat korkeuksiin ja syntyi räjähdystä muistuttava efektio. He loistivat valkoisina kuin lumi ja marssivat päättäväisinä keskellä sotaa, väistellen mustia ja himmeänvalkeita olentoja.

Ilman halkaisi kuiskausta ja kaikua muistuttava ääni ja kaikki, jotka yrittivät näiden hohtavien Elementtejen Valtiattarien yli käydä, saivat tuta sen nahoissaan, he lennähtivät kaaressa taaksepäin ja mätkähtivät maahan, mutta vailla naarmun naarmua. "Yhdessä ystävät olimme, yhdessä maata kuljimme, yhdessä sotaan saavuimme ja yhdessä sen päätämme" Kuului kaijunomainen ääni Valtiattarien suusta, mutta ilman minkään laista vaikutusta. Lause toistui toistumistaan, mutta kiiri vain kuuroille korville. Vaan taistelo jatkui ja yhä useampi erehtyi, heitti henkensä ja kaatui. Vaan taivaan rannalta, tummien pilvien seasta kimposi kirkas säde, joka heijastui jokaisesta heistä. Vaan valosta laskeutui läpikuultava hahmo, kultaakin kalliimpi, hopeaa loistavampi ja timanttia säihkyvämpi. Haltioista suurin, vanhin ja viisain, seisoi heidän edessään ja he tunsivat itsensä väsyneiksi, eikä yksikään miekka heilahtanut, eikä yksikään jousi vinkunut. "Elämän tie ei ole sodan tie, valintanne vei henkeni, vaan henkeni oli teille kalliimpi kuin minulle, sanon sen että tiedätte, että tunnette tekemänne pahan. Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne, niin tajuatte, ettei yksikään teistä, tule toimeen ilman toista." Niin viisaat olivat Haltiattaren sanat, niin kaunis oli sen kaiku, että jokaisen silmät avautuivat, jokaisen korvat kuulivat ja kaikki huomasivat elävänsä kuin viimeisiä päiviä, ennen maailmanlopun suurta tuhoa.

Haltiattaren läpinäkyvä sielu hiipui pois, ja sotaiset ystävykset katselivat toisiaan hiirenhiljaa, kuin odottaen taivaallista merkkiä, eivätkä he ymmärtäneet, että merkin he olivat juuri saaneet, merkin jonka voisivat toteuttaa ja elää, tai hylätä ja tuhota maailma ja sen suuret ihmeet. Vaan hiljaisuuden vallitessa, jostakin puhalsi vieno tuuli, joka viiletti monesta eri suunnasta, työntäen joukkoja lähemmäs toisiaan. Ja he näkivät, että ystävyyden, yhteiset sävelet olivat palanneet. Vaan niin kävi, että Valottaren, auringon kansa kirkastui ja he loistivat kirkkaina kuin ennen ja pimeyden varjot tunsivat tuhansien tähtien, kirkastuvan kaavuissaan. Silloin he tiesivät, että yhdessä oli parempi kuin yksin. Suuri keltainen purjehti taivaan rantaan, nousi kuin ennen ja valo täytti maan, ja heidän kaikkien sielut kirkastuivat, he olivat nähneet valon, nähneet toivon ja ystävyyden kipinän.

Kuolleet kannettiin, ja koottiin kasaan, kaikki yhdessä, valon ja varjon palvelijat sytytettiin roihuavaan liekkimereen ja niin tuuli lennätti heidän tuhkansa ympäri maata, ja kaikkialle jonne se kosketti, kasvoi uutta ja parempaa maata.

Ja niin he palasivat koteihinsa, kuka metsiin, kuka meriin, kuka tulen liekkeihin ja kuka kullekin taholle. Ja vaikka he olivat yksin, he olivat yhdessä ja tulisivat aina olemaan.

Valkoisiin, läpikuultaviin kaapuihin pukeutunut haltiakansa suunnisti tiensä kohti hautakappelia, surullista sävelmää laulaen. Suuri Haltiatar makasi yhä kukkavuoteellaan liikkumattomana, yhtä kuolleena kuin ennenkin. Hiljaisuus vallitsin kappelin ja he katselivat Haltiattaren kauniita, mutta kalpeita kasvoja, hän ei ollut muuttunut hiventäkään ja vain hänen kalpeat kasvonsa ja hiljainen sydän paljasti hänen olevan mennyt. Suuren keltaisen säteet valaisivat hautakappelia, Valtiattaren kauniita kasvoja ja hänen otsallaan lepäävää kruunun punaista jalokiveä. Haltian kyynel kimalteli auringon säteiden alla. Vaan moni oli unohtanut tämän jalokiven voiman, voiman joka ei ollut hiipunut. Ja niin he poistuivat kappelista ja saapuivat vesiputouksen luo, astuivat viileään virtaan ja kävelivät hitain askelin, sen hiekkaista pohjaa myöten, kohti myötä virtaa laulaen laulujaan.

Yhtäkkiä vesi alkoi kohista, se alkoi liikkua, maa tärisi, mutta haltiat eivät liikauttaneet eväänsäkään, taikka osoittaneet aikomustakaan siirtyä. Vesi jakaantui, se poikkesi pois uomastaan, aloitti vesiputouksen vierestä ja kaarsi pitkään metsän tihennoissa.

Kului aikaa, eikä maakaan enää tärähtänyt ja vesi oli tyyni. Kunnes aamuyöstä alkoi taas mahtava maan järinä ja veden kuohu. Joki palasi toiselta suunnalta ja yhtyi vesiputoukseen, se oli kiertänyt kehää, suurta kehää olikin, sillä sen sisälle kätkeytyivät Haltioiden koko suuri kansa. Haltiat ryntäsivät ulos viileään auringonnousuun. Vesi kohisi nyt entistä kovemmin ja maa järisi entistä kamalammin. Haltiat lausuivat jotakin, kovalla, mutta totisella äänellä, ja heidän lauseidensa kaiku levisi ympäri joen kehää, mutta sen kauemmas se ei koskaan mennyt. Joki heräsi, se alkoi nousta ja haltiat ottivat askelia taaksepäin, kunnes he olivat ympyrässä laakson keskellä, kunnes he olivat kappelin ympärillä. Vesi kohosi ylös korkeuksiin ja puhisi suurta voimaa, vaahtopäät kohisivat veden noustessa ylös korkeuksiin ja sitten, se oli ohi. Vesi oli jämähtänyt vesiputouksen rinnalle ja koko laaksoa suojasi nyt tämä vesinen muuri. Aurinko, Suuri keltainen nousi ja sen säteet lävistivät kappelin ohuen, mutta vahvan kupolikaton ja Haltiattaren hiukset kimmelsivät kultaa ja hänen kruununsa timantti, punainen kyynel loisti kirkkaammin kuin koskaan. Haltiat saapuivat Valtiattarensa luo ja laskivat tämän vierelle, hopeiseen, pieneen kulhoon vesiputouksen kirkasta vettä. Se oli mieleenpainuva hetki, veden loristessa Haltiattaren kasvot liikahtivat, hän avasi silmänsä ja ne loistivat kuin auringon valaisema taivas. Haltiat olivat innoissaan, mutteivät nostaneet kohua. Yksi heistä nosti kulhon ja polvistui haltiattaren eteen. Tämä kastoi kätensä kulhoon ja pyyhki sillä kauan levänneet kasvonsa.

Haltioiden saattamina Valtiatar asteli ulos leposijastaan suuren keltaisen valaisemaan päivään, ruoho vetreytyi ja kukat puhkesivat täyteen loistoonsa Valtiattaren astellessa kohti jokea. Vesi kohisi kaikkialla heidän ympärillään. Valtiatar asteli viileään veteen ja kahlasi kimmeltävän vesiverhon läpi, valtaistuinsaliin. Saliin, jossa sota oli saanut alkunsa. Verhot, joilla ikkunat oli peitetty vedettiin sivuun ja auringon valo täytti huoneen jälleen lämpöisellä kirkkaudellaan, jalokivet kimaltelivat ja kuvioivat jälleen salin. Valtiatar istuutui valtaistuimelle ja muut odottivat hiiskumatta. "On tullut aika" kaikuivat Valtiattaren totiset ja viisaat sanat ja sillä hetkellä vesiverhon läpi asteli vaalea neito, jonka kutreilla kimmelsi kulta. Vaatteet valkeat kuin lumi, mutta ne säihkysivät kuin tuhannet jalokivet. Haltiat väistyivät hänen tieltään ja hiljaa hän asteli Valtiattaren silmien alle. Valtiatar nousi ylös, taputti käsiään kahdesti ja veti ne hiljaa erilleen. "Aaramih alamaih." Valtiattaren huulille muodostuivat sanat ja hänen käsiensä väliin ilmestyi säihkyvä kehä, jonka keskelle kehittyi hopeapanta, jonka keskellä riippui hopealaatta, laatan keskellä oli syvä painauma, kuin siitä olisi joku ollut puuttuva. Valtiatar otti pannan käteensä ja asetti sen samettityynylle, joka hänen eteensä oli kannettu. Tyyny nostettiin ylös. "Tämä on tuleva prinsessan otsalle, koristamaan hänen kutrejaan ja näyttämään hänen arvonsa, vaan siitä puuttuva on prinsessan kyynel, ilman sitä panta on arvoton." Valtiattaren ääni kumpusi tietämystä, sitten hän istuutui ja panta kannettiin pois. Se vietiin sivuhuoneen lasikaappiin, jotta jokaisen silmä näkisi, mikä on prinsessan arvon tulema.

Kului päiviä, kului kuukausia, sitten vierähti vuosi, mutta panta pysyi koskemattomana kaapissa. Prinsessan poskelle ei vierähtänyt ainuttakaan kyyneltä, hän oli liian kylmä. Valtiattarelle kerrottiin, Valtiattarelta kysyttiin, Valtiattarelta aneltiin, mutta hän käski odottaa, aika tulisi ja prinsessa saapuisi, hänen silmäkulmastaan vierähtäisi kyynel ja hänen sydämensä jää sulaisi. Vaan moniko jaksoi uskoa Valtiatarta, vaikka hän oli viisas, vaikka hän oli vahva, vaan prinsessa kylmä kuin jää, sydän hällä kova kuin kivi.

Vaan sitten Vaalean prinsessan taloon saapui vaalea vieras, hän ratsasti uljaalla hevosellaan, sisään valtakunnan portin ja saapui prinsessan luo, vaan kuink hän oli kuiva, vaikka putouksen oli joutunut läpäisemään? Se oli suuri ihmetyksen aihe, eikä kukaan sitä ymmärtänyt ja taas kerrottiin uutiset Valtiattarelle vaan tämä hymyillen lähetti heidät pois käskien vielä hetken odottaa, sillä aikaa ei voi käskeä, sitä ei voi saavuttaa.

Vaan vaalea prinsessa talossaan, istui ja katseli kuuta, kun uljas prinssi ratsuineen ratsasti ikkunan alle, hän soitti harpulla sävelmän ja ojensi ruusun kaunoisen, kädelle neitosen. Silmät välkkyivät kuutamossa, neito kynttilän kantoi ikkuna laudalle ja katsahti urhoa silmiin. Lämpöä hehkuvat silmät lävistivät neitosen sydämen ja he kuulivat yhteisen sävelen, huulet huulia vasten painautuivat ja heidät täytti se sisäinen lämpö, he tiesivät kuuluvan toisilleen ja pian heistä tulikin pari. Valtiattarelle uutiset kerrottiin ja tämä hymyili vienosti. "Ei elämää ilman iloa, ei kuolemaa surua ilman." Näin kuului Valtiattaren armoton käsky ja surussa kyynelten, haltiat tiesivät mitä tuleman piti, vaan eivät sanoneet mitään. Kului päivä ja yö, viikko vierähti leppoisasti, kuukausi kului ja Urho pyysi neitosen kättä, pian hääkellot pauhasivat kilvan ja kukkakedolla hurrattiin oli heistä tullut pari, vierähti vuosi jos toinenkin, unohtui Valtiattaren sanat. Sai neitonen pienen pojan ja he nimesivät tämän auringon mukaan, sillä silloin oli auringon paluun juhla ja poika kastettiin Auríeniksi.

Vaan kolme vuotta kului ja Auríen sairastui vakavasti. Silloin tapahtui ihme: Prinsessan sydän särkyi ja ensimmäistä kertaa elämässään hän itki. Asia kerrottiin Valtiattarelle, mutta hän käski odottaa, sillä aika ei ollut vielä tuleva. Prinsessa itki ja itki, eikä kyynelten virrasta tahtonut tulla loppua. Se oli suuri koettelemus ja hän valvoi jokaisen yön poikansa rinnalla ja jok'ikinen päivä hän saapui temppeliin ja rukoili herralta apua, hän kääntyi Valtiattaren puoleen mutta tämä käänsi kasvonsa pois. Kului päivä, saapui yö ja seuraavana iltana tämä pienokainen nukkui pois, ja silloin tapahtui se, jota kauan oli odotettu, jota kauan oli kaivattu, joka aikoja sitten oli unohtunut. Prinsessa itki kirkkaan punaisen kyyneleen. Se kannettiin heti Valtiattarelle ja surun keskellä Prinsessa kruunattiin ja kyynel paikalleen sijoitettiin. Ja uusi tulevan sukupolven Valtiatar oli syntynyt.

Ruusunen