Susi

Sadepisarat piiskasivat auton tuulilasia kuin suuren, läpinäkyvän linnun siivet. Mike joutui ajamaan hyvin varovasti. Radiossa soi Eminemin uusin single viipaloiden piinaavan hiljaisuuden. Mikestä tuntui, että nykymusiikki oli ainoa asia, joka ulkomaailmasta kantautui vuorille Hawickiin asti. Ulkomaailma – hawickilaisille se käsitti kaiken vuorien alapuolelta. Niin syntistä kuin se olikin, Mike piti nykymusiikista.

Mike käänsi pitkät valot päälle. Ilta alkoi vaihtua yöksi ja himmeä täysikuun kajo sai sumuiset männyt hohtamaan oudosti. Mike oli päättänyt oikaista kotiin syrjäistä metsätietä, jota hän harvoin käytti. Sade taukosi hetkeksi ja Mike yhtyi radiossa soivaan lauluun. Hän lauloi mukana aina, kun ketään ei ollut kuulemassa. Hän kutsui sitä "pieneksi, viattomaksi paheekseen", mutta tiesi, että jos Jane saisi tietää, syyttäisi tämä miestään jumalanpilkasta ja veisi hänet kirkkoon ripittäytymään ja rukoilemaan anteeksiantoa. Mutta Mike oli tehnyt sen jo. Hän oli rukoillut anteeksiantoa ja koettanut lopettaa, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Nähdessään tien vieressä kuunvalossa hopeisena kimmeltävän, veristä, ristiinnaulittua Jeesusta esittävän ikonin, hän kuitenkin lopetti laulamisen, mutta ei silti malttanut sulkea radiota. Samassa Miken korviin kantautui voimakas ääni, jonka hän automaattisesti yhdisti puhjenneeseen renkaaseen. Mike hätkähti ja jarrutti refleksinomaisesti. Hän kaarsi auton sivuun
         
          (jumala rankaisee minua) ja hyppäsi ulos. Mike kumartui renkaan tasolle. Reikä oli suuri ja sen saattoi nähdä vaikka oli jo melko pimeää.

- Saatana, Mike puuskahti. Siinä samassa hän kuuli Janen vihaisen äänen päässään: "Kutsutko paholaista hädän hetkellä? Sinä kirottu! Polvistu ja rukoile Herraa, Jumalaasi, sillä hän sinut on pelastava." Ja sen Mike teki.

Pian Mike irrotti kätensä toisistaan. Hän kuunteli avuttomana, kun ilma karkasi mustan kumin sisältä. Mitkä hänen vaihtoehtonsa olivat? Vararengasta ei ollut, Ted ja Willy, Miken kaksospojat, olivat vaatimalla vaatineet saada sen leikkeihinsä eikä Mike ollut hennonnut kieltäytyä. Kännykän akku oli loppunut jo päivällä, eikä Mike voinut jäädä auton takapenkille nukkumaan. Jane ja pojat menisivät sekaisin huolesta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähteä etsimään asutusta, josta saattaisi löytyä vararengas. Huokaisten Mike alkoi kaivaa taskulamppuaan hanskalokerosta. Hän ei vain saanut mieleensä, kauanko metsätietä vielä jatkuisi. Miken vaaleanruskea, normaalisti kihara tukka liimaantui nyt tummana ja suorana hänen ohimoilleen. Mike värisi, vaikka ei ollut kylmä. Metsän salaperäisyys ja ihailtava voima sekä hänen oma yksinäisyytensä saivat hänet värisemään. Onneksi Mike ei pelännyt pimeää. Tai ainakin hän uskotteli itselleen niin.

Mike kulki pitkään hiljaisuudessa, vain öisen metsän äänet ympärillään. Taskulampun aavemainen valokiila alkoi himmetä. Mike rukoili, ettei se sammuisi. Samassa puskasta kuului kova rasahdus. Säikähtäneenä Mike hypähti askeleen taakse. Hän tuijotti tuulessa huojuvaa karhunvatukkapensasta hetken pidättäen henkeään. Sitten hän ajatteli: "Olenpa minä tyhmä. Siellä on takuulla vain lintu tai jokin sellainen." Hermostuneesti naurahtaen hän jatkoi matkaa. Mutta siinä samassa pensaasta hyppäsi Miken eteen suunnaton luontokappale. Huudahtaen Mike tiputti taskulampun. Sen heikko valokiila sammui särähtäen. Tumma olento Miken edessä tuli lähemmäs, niin lähelle, että Mike saattoi haistaa eläimen, luonnon taideteoksen, jota ei edes ihminen kaikkine koneineen ja tekniikkoineen pystyisi luomaan. Mike rukoili jälleen
         
          (päästä meidät pahasta isä jumala päästä meidät pahasta) hiljaa mielessään. Luontokappale katseli Mikeä kiiluvilla silmillään, katseli kuin alhaista, ryysyissä kulkevaa kerjäläistä, kuin saalista. Ja silloin, salamannopeasti, se iski viiltävänterävät hampaansa Miken käsivarren lihaan. Mike karjaisi. Kipu lävisti Miken ruumiin kuin veitsi. Mutta ei sellainen veitsi, jota Mikekin oli käsitellyt, vaan tuntematon ja pelottava. Yhtäkkiä hän kuuli kaikki metsän äänet hyvin voimakkaina, jopa hiiren vikinän jostakin kaukaa. Ne vain tuntuivat niin ironisilta, aivan kuin koko metsä olisi nauranut hänelle. Rivoa, pilkallista, vahingoniloista naurua. Kylmää ja epäinhimillistä. Mike huusi kuin riivattu. Hänen käsivarrestaan pursuava veri haisi kupariselle. Vahvasti. Vahvemmin kuin koskaan. Peto joi sitä. Litki maasta kuin koiranpentu. Ja silloin alkoi Hawickin painajainen.

Jane oli valvonut koko yön mielessään vain yksi kysymys: Missä Mike viipyy? Ensiksi Jane oli ajatellut miehensä menneen kirkkoon työpäivän päätteeksi, mutta kirkko suljettiin jo kymmeneltä, joten se osoittautui mahdottomaksi. Sitten Jane mietti, että ehkä Mike oli jäänyt tekemään yövuoron illan perään, eikä ollut huomannut kertoa Janelle sekä pojille. Sen ajatuksen Jane kuitenkin tyrmäsi heti, sellainen ei olisi yhtään hänen miehensä tapaista. Huokaisten hän käänsi katseensa takaisin sanomalehteen ja vakuutti itselleen, että Mike oli täysin kunnossa ja että Jumala kyllä pitäisi hänestä huolen.

Jane liu'utti katsettaan sanomalehden suurimmilla painetuissa otsikoissa. Erääseen niistä hänen silmänsä pysähtyivät. Hiljaa mielessään hän luki koko jutun.
         
          KAKSI LAMMASTA TAPETTU RAA'ASTI HACKMANIN TILA'LLA
         
          Norman Hackmanin omistamalla, Hawickin suurimmalla lammastilalla sattui tänä aamuna
          hyvin valitettava tapaus. Kahden Hackmanin lampaan kaulat mitä luultavimmin purtiin poikki viime yönä..
         
          - Jälki on liian inhimillistä kuuluakseen sudelle, Hackman kommentoi. – En uskalla sanoa,
          onko tämä tapaus ainoa laatuaan, vai jatkuvatko oudot hyökkäykset. Kehotan vain eläintilojen
         
          pitäjiä vartioimaan tilojaan.
          Tarkempia tietoja meillä ei ole. Poliisi tutkii tapausta.

Jane huokaisi ja taitteli lehden siististi kasaan. Hänen kävi vanhaa Norman-parkaa sääliksi. Mies oli aina niin mukava ja ystävällinen ja eläimet olivat hänelle koko elämä, olivat olleet siitä lähtien, kun rouva Hackman jätti maalliset vaelluksen taakseen. Jane saattoi vain kuvitella Normanin tuskan menettäessään eläimistään yhdenkin. Saati kaksi.

Jane sekoitti teetään lusikalla ja maistoi sitä pikkuisen. Hän irvisti. Kylmää jo. Ja aivan liian vahvaa. Jumala ei ollut suonut hänelle teenkeiton pientä, mutta käytännöllistä lahjaa. Hän kaatoi teen viemäriin ja meni herättämään poikia.

Lontoossa kello näytti kolmea aamuyöllä. Tony kuorsasi kovaäänisesti ja täysissä pukeissa pienessä vuoteessa yksiössään. Hän ryyppäsi vain satunnaisesti eikä pitänyt sitä mitenkään pahana. Nytkin hän oli ottanut ainoastaan kolme lasillista konjakkia – tai siis ne hän muisti. Mutta illalla oli tapahtunut jotakin. Ennen kuin Tony oli alkanut juoda. Hän oli saanut yhteyden, niin voimakkaan ja niin sekavan että se oli tehnyt kipeää. Tony oli odottanut kivun loppuvan, mutta se oli jatkunut. Jatkunut vain. Tony oli kädet täristen kaatanut konjakkia lasiin. Puolet menivät pöydälle. Ja sitten Tony oli juonut. Litkinyt viinaa kuin mikäkin eläin. Eikä Tony muistanut, miten kauan yhteys oli jatkunut. Ilman viinaa hän olisi muistanut.

Samassa Tony ponkaisi pystyyn.
         
          (tähdet vuotavat verta) Kylmä hiki valui hänen poskiaan pitkin, silmät seisoivat hänen päässään lautasen kokoisina, valkoisina, verestävinä pallukoina, hänen hengityksensä oli muuttunut huohottavaksi ja nopeaksi ja krapula jyskytti hänen ohimoissaan. Yhteys.
         
          (tähdet) Hänellä oli jälleen yhteys.
         
          (vuotavat verta) Hänen sydämensä hakkasi ja ääni muistutti vauhkoontuneen hevosen laukkaa. Hänen ruumiinlämpönsä oli noussut hetkessä hengenvaarallisiin lukemiin. Joku lääkäri olisi saattanut olla kiinnostunut, mitä hänen ruumiissaan tapahtui sillä hetkellä. Mike on pulassa! Ajatus tuli äkkinäisenä ja voimakkaana saaden Tonyn säpsähtämään. Mike, hänen veljensä ja ainoa ystävänsä. Heille oli muodostunut yhteys jo kohdussa. He pystyivät kommunikoimaan telepaattisesti. Lontoosta Hawickiin asti yhteys ei ollut toiminut kunnolla. Se oli katkeillut ja ääni oli säröillyt, mutta Tony oli jo pienenä, kun Mikeä oli purrut käärme, huomannut, että toisen kipu ja hätä voimistavat yhteyttä, mutta tekevät siitä sekavan, kuin runon.

Puolisokeana, huonekaluihin törmäillen Tony juoksi eteiseen ja haparoi ikälopun nahkarotsinsa ylleen. Sitten hän syöksyi Lontoon syksyiseen aamuyöhön. Rahaa ei ollut, viimeiset menivät konjakkipulloon, mutta Tonyn oli päästävä Hawickiin. Hän keksisi kyllä keinon.

Mike juoksi luonnottoman nopeasti, uskomattomilla, suunnattoman voimakkailla loikilla kantojen yli, läpi öisen metsän. Hänen suustaan pursusi valkoista vaahtoa, mutta hän ei ollut hengästynyt. Hänen pitkäksi venähtäneessä parransängessään sekä hänen paidassaan oli kuivunutta verta, osa Miken omaa, osa lampaiden. Saapuessaan asutukselle, oman talonsa takapihalle, minne hänen vaistonsa oli hänet johtanut, Mike hidasti vauhtia. Hänen omakotitalonsa oli pimeänä, Jane sekä pojat nukkuivat. Mike unohti hetkeksi talonsa ja harppoi tielle. Siihen aikaan Hawickissa ei juuri kulkenut ihmisiä, hyvä Mikelle. Kukaan ei nähnyt hänen verisiä vaatteitaan ja epäinhimillisiä, mielipuolisia silmiään, joista kuvastui sokea tappamisen halu. Miken oli nälkä. Hän ei haistanut lähettyvillä juuri mitään elävää. Suljettu pankki vasemmalla, oikealla ruokakauppa, sama, missä he aina kävivät Janen
         
          (jane?)

kanssa, ja ihmisten taloja. Eräässä ikkunassa loisti kirkkaat valot. Joku astui ulos talosta. Vanha auto seisoi toisella puolen tietä. Mies ei ikinä ehtisi. Mike syöksyi uhrinsa kimppuun äänettä. Mies huudahti ja kaatui Miken painosta maahan. Mike istui polvillaan uhrinsa vatsan päällä. Sekunniksi heidän katseensa kohtasivat. Mike jähmettyi ja tuli hetkeksi täysin hiljaista.

- Mike? ääni oli heikko ja epävarma. Mike murahti epämääräisesti, mutta hänen silmissään välähti, kun hän kuuli nimensä. – Mike, se oon mä, Tony, sun veljes. Mitä ihmettä?? Tony ei saanut jatkettua lausettaan loppuun. Mike puri häntä olkapäästä lujaa ja salamannopeasti. – Mike! Mikä suhun on menny? Tony oli reilusti kookkaampi ja voimakkaampi kuin veljensä, mutta hänellä oli silti vaikeuksia saada pyristeltyä itsensä vapaaksi. Vasta päästyään pois Miken alta Tony näki veljensä kasvot kunnolla. Hän haukkoi henkeään. - Susi. Sana tuli niin automaattisesti, ettei Tony edes älynnyt, mitä sanoi eikä miten typerältä kuulosti. Mike käytti Tonyn huomion hetkellistä herpaantumista hyväkseen ja juoksi yöhön. Tony oli niin häkeltynyt, ettei älynnyt käyttää yhteyttä, kun oli näin lähellä Mikeä. Hän päätti vain jatkaa Janen etsimistä. Miken he kyllä saisivat käsiinsä.

Hyvin pian Mike löysi jälleen Hackmanin lammastilalle. Eläimet nukkuivat rauhassa, vain muutama uneton pässi söi ruohoa. Mike hyppäsi ketterällä loikalla aitaukseen. Lampaiden turkki hohti kuunvalossa. Ne tuhahtelivat unissaan. Miken tarkat silmät kiersivät aitauksessa etsien muhkeinta herkkupalaa. Samassa kiväärin laukauksesta lähtevä ääni halkoi hiljaisuutta. Mike ulvaisi ja kaatui maahan. Hänen rinnastaan valui verivana ja hänen hengityksensä pysähtyi.
         
          Rakkaamme
          MIKE WALTER TYLER
         
          2.7.1961 – 14.6.2002
         
          Sinua syvästi kaivaten
          Jane, Ted & Willy
         
          Tony
          Sukulaiset ja ystävät
         
          Jumalan siunausta.

Tekstille tipahti kyynel, joka sotki musteen. Jane puri kynäänsä. "Jumalan siunausta" saisi riittää. Mike ei koskaan ollut välittänyt runoista.
         
          - Jane? Tony astui varovasti huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat itkettyneet ja syylliset. Jos hän olisi käyttänyt yhteyttä, Mike olisi vielä elossa. Tony oli vain myöhään illalla raahautunut Janen luokse ja nukahtanut välittömästi. Vasta aamulla he olivat saaneet tietää yön tapahtumista. Autonromun hän oli varastanut Lontoosta.
          - Hei Tony, Jane tervehti ja pyyhki kyyneleensä. Se ei auttanut. Niitä tuli koko ajan lisää.
         
          - Herra Hackman on ovella. Hän on kovin pahoillaan ja tahtoisi tavata sinut, Tony sanoi hiljaa. – Mutta jos et halua nyt niin minä voin kyllä? hän kiirehti lisäämään, mutta Jane nousi ylös.
          - Norman ei tehnyt sitä tahallaan, hän sanoi ja laski kynän tärisevällä kädellään pöydälle. Käsi pysähtyi. Jane jäi tuijottamaan vihkisormusta, jota hän ei enää saanut pois vasemmasta nimettömästään.

Seráfine


Sivua muokattu 10.8.2003