Marraskuu

Oli kylmä ja pimeä marraskuu. Hän istui yksin tilassa, jota ei kokenut omakseen. Kaikki oli päin helvettiä. Ikkunan alta hän näki kiireisten ihmisten päämäärättömän juoksun kohti vääjäämätöntä tuhoaan. Ivallisesti hymyillen heidän dogmaattiselle unelleen hän käänsi selkänsä ikkunalle. Hän ei pystynyt samastumaan heihin, eikä tuntenut sääliä. Tässä ääri-individualistisessa maailmassa jokainen on lopulta yksin, jokainen valitkoon oman kohtalonsa. Kello tikitti seinällä ja hän katsoi ajan valumista kohti tuntematonta. Miksi hän oli täällä?

Vaikka hän oli vielä nuori, hän oli nähnyt jo paljon. Ehkä enemmän, kuin olisi koskaan halunnut. Maailma näyttää erilaiselta kun on tieto, jolla sitä jäsentää. Itsestäänselvät merkitykset katoavat ja tilalle tulee jotain tuntematonta sekä pelottavaa. Jotain minkä kanssa eläminen tuntui miltei mahdottomalta. Välinpitämättömyys virtasi hänen suonissaan.

Hän oli kuin haamu, heitettynä tähän oravanpyörään, mihin mikään ei oikein tunnu kuuluvan. Päivät kuluivat eteenpäin, ja kuitenkin vaikutti kuin sama päivä uudistuisi hetki hetkeltä. Kuin elettäisiin ajan reinkarnaatiota. Ei ollut mitään kiinnekohtaa, ei mitään mihin tarttua. Oli vain samat kasvot, jotka kaikki tunsivat ylemmyyttä muihin verrattuna, kaikki vakuuttuneita siitä, että heidän totuutensa oli juuri se oikea. Pinnalisten arvojen turruttamia ajatuksia, joista ei voinut päästä pois, joista ei edes haluttu pois.

Hän siirtyi toiseen huoneeseen tuntematta mitään. Hän ei ollut kotona tässä maailmassa. Hän oli hukassa, eksynyt omaan mahdottomuuteensa. Hän halusi kaiken muuttuvan, mutta tiesi, ettei hänestä itsestään ollut sitä muuttamaan. Mahdottomuuksien verkko sitoi hänet syleilyynsä, eikä siitä ollut pakenemista. Mitään ei ollut tehtävissä.

Joskus hän oli ollut erilainen. Hän oli ollut täynnä uhoa näyttää maailmalle kuka hän on. Hän oli iloinnut elämän näennäisistä mahdollisuuksista, kuin ne olisivat olleet unelmien täyttymyksiä. Hän oli rakastanut ihmisiä ja tavoittellut onnea. Kaikki se oli kuitenkin jo musertunut, siirtynyt liian pitkälle menneisyyteen, tavoittamattomiin näille raskaille käsille.

Nyt oli vain tyhjyys, jota muistot eivät pelastaneet.

Hän mietti maailman mielettömyyttä. Ihmiskunta oli tehnyt selväksi aikomuksensa tuhota itsensä, samalla vetäen kaiken muunkin mukanaan. Hän ei halunnut olla mukana tässä liikeessä, tässä irrationaalisen myrskyn keskuksessa. Ei, oli aika lähteä.

Hän käänsi selkänsä historialle, sulki oven takanaan ja jätti itsestään muistoksi vain pienen kyynelen, joka sulautui aamukasteeseen.

Suru