Etäisyydet

Kirjoittajan kuva

Kävelen Varikonniemeen. Sopuisasti värjähtelevän mieleni kanssa keinahtaa laiturin vieressä kaljatölkki.

Helsinki on huomattavan kaukana Hämeenlinnasta. Sitä tuskin on olemassa, se on kaukainen Tsadi. Minunkin muistoissani se on jo himmennyt kertomukseksi, jonka joskus raaputin jäätyneeseen ikkunaan, vaikka vielä ihan hetki sitten, joka sekin tuntuu iäisyydeltä, olin asunut siellä mielestäni aina, ja ehkä asuisin, luulin.

Nyt kävelen Varikonniemeen Hämeenlinnassa, kuulen junien puskevan ohitse ja Vanajan vesi väräjää ja kaljatölkki keinahtaa, Virolainen tölkki muuten. Junat, ne ovat matkalla pisteestä A pisteeseen B ja välissä on kohinaa, jota ajassa siirtyminen aiheuttaa. (Mielet ja muistot vaihtavat paikkaa)

Joskus kauan sitten, niin kauan, kuin olisin lukenut sen kirjasta, vaikka se on oma muistoni, sanoi partainen resuinen runoilija "Älä sinä, Anu, lähe sinne metropolliin, täälä Raahesa on kaikki mitä elämäsä voi nähä." Mutta lähdin. Tosin sinne "Tsadiin" vain.

Kävin muissakin kaupungeissa, istuskelin ratsastajapatsaan juurella silmäilemässä Prahaa, lensin Roskildeen katsomaan bändejä. Nekin ovat kaukaisia tarinoita, mielenyhtymäkohtia, joskus tuntuu, että ne ovat kuviteltuja, tai sitten tämä hetki on kuvitelma, uni ehkä.

Varikonniemessä on vanhoja rakennuksia, joista osa on aika rempallaan ja osa on lähes kokonaan purettu tai hajonnut omia aikojaan. On siellä kaistale metsää, on pitkospuut rannassa ja mikä parasta, niemen nokasta näkyy Hämeenlinnan linna. Siinä sen kuvajainen kelluu vedessä ikiaikaisesti. Kaljatölkki kerätään pois, tai se uppoaa aikanaan.

Eikä mikään ole enää pitkospuiden takana, oikeasti, voit mennä junalla, lentää, voit soittaa ja niin… lähettää sähköpostia ja kommunikoida matkoista välittämättä.

Entisen Itsen kanssa keskustelu ei netin eikä puhelimen välityksellä toimi, eikä edes matkustaminen entisille paikoille, sillä paras leikkipaikka on kasvanut täyteen nokkosia, ja entisessä asunnossa asuu Somaleja.

Etäisyys siihen mitä naapurissa tehdään juuri nyt on myös yllättävän pitkä. Kun kadun toisella puolella hoitelen sairaita, syötän ja pesen, niin toisella puolella jyrisee Metal Fest. Mustavaatteiset nuoret virtaavat sisään Verkatehtaaseen, jossa vielä, monen vanhuksen työiän aikana kudottiin miesten pukukangasta.

Niin, aika muuttuu, junat puskevat ohitse, autot kiiruhtavat, lentokoneet lentävät ja chattaillaan maailmanympäri.

Olisiko tärkeintä siis elää hetkessä? Mutta tämä käsittämätön etäisyyksien suma, sehän meistä tekee sen mitä juuri nyt olemme. Vai olemmeko marionetteja elämän näyttämöllä? Kelluvia kaljatölkkejä Varikonniemen rannassa, tai millä rannalla tahansa, missä tahansa, ehkä avaruuden toisella puolella?

Anu


Sivua muokattu 7.10.2006