Pakottava massa

Moni voisi luulla, että haluan puhua muodista. Siitä kuinka ihmiset pukeutuvat samoin, ostavat vaatteensa vain merkkikaupoista. Ei, en aio puhua siitä, vaan peruskoulun jälkeisestä elämästä. Ensin aion kertoa oman tarinani.

Olin haaveillut kahdeksannesta luokasta asti lähteväni Savonlinnan Taidelukioon opiskelemaan. Kotini on Kuusankoskella, Kouvolan vieressä, eli matkaa on noin 200 kilometriä. Kävin pääsykokeissa, annoin kaikkeni ja olin rättiväsynyt kotiin päästessäni. Yhdeksännen luokan päätyttyä jäin jännityksellä odottamaan miten kävisi. Hyväksyttäisiinkö minut siihen kouluun vai ei? Vastaus tuli, ja se oli myöntävä. Kiljuin riemusta ja olin onneni kukkuloilla. Pitkäaikainen unelmani oli siis toteutunut.

Kesän lopulla muutin Savonlinnaan. Koko tapahtuma vääristyi ja muuttui painajaiseksi, kun piti sanoa rakkaille hyvästit. Olin ihan yksin vieraassa kaupungissa, kaukana kotoa. Tätä ennen oli aina joku tuttava ollut mukana. Itkin paljon. Käperryin sängylle ja toivoin kuolevani sillä sekunnilla. Yritin sinnitellä ja lopettaa itkemisen. En ehtinyt olla kauaa Savonlinnassa koska vaivuin masennukseen. En kestänyt välimatkaa rakkaistani. Silloin päätös tuntui pelkuruudelta, mutta joku tuttavistani sanoi, että se oli rohkeutta myöntää, ettei se ollutkaan oma juttu.

Isä haki minut pois. Oloni oli kaamea. Tunsin epäonnistuneeni. Halusin vain nukkua, ja nukkua pois. Sain apua masennukseeni. Mutta silti tunsin olevani kelpaamaton, koska kaikki kaverit, ystävät ja tutut olivat jossain koulussa. Itse olin vain kotona. Vieläkään en pysty kunnolla käsittämään tätä asiaa. Yritin mennä paikallisiin lukioihin mutta oloni ei sallinut sitä. Lopulta päädyin kymppiluokalle ja siellä olen nytkin kirjoilla. Olen kiitollinen, siitä, että minut otettiin sinne, on edes joku paikka. Mutta en käy siellä vakituisesti, vain silloin kun olo sallii.

Oloni on syksyyn verrattuna parantunut huomattavasti, mutta edelleen tulen kysyneeksi itseltäni; Minne minulla on kiire? Siihen kysymykseen en osaa vastata. On vain muotoutunut sellainen käsitys, että on mentävä opiskelemaan. Oltava tuottoisa. Jos et ole, sinussa on jotain vikaa. Miksi meillä on niin kova kiire? Miksi 16-vuotiaiden pitäisi osata päättää, mitä he haluavat tehdä loppuelämällään?

Onneksi itse olen tajunnut jo jotenkin sen, että on monia teitä. Ei vain amis ja lukio, niin kuin monet opot yläasteilla antavat ymmärtää. Toivoisin vain, että näistä vaihtoehdoista puhuttaisiin. Ettei koulumme olisi vain laitoksia, jotka valmistavat oppilaat, sysäävät ne kylmään maailmaan ja unohtavat. Joskus tuntuu, että oppilaita ei kohdella yksilöinä. He ovat vain tuotteita, joita suuri kone tuottaa. Toivottavasti tähän tulee muutoksia vuosien aikana, eikä kukaan joutuisi kokemaan itseään epäkelvoksi ja turhaksi.

Toivottavasti opettajat yläasteilla oppisivat sanomaan: "Älä pelkää vaikkei ensimmäinen paikka tunnu sopivalta. Sinulla ei ole minnekään kiire."

Antipilvi