Portaat metsään
On ovellani kukkakimppu,
siinä osoite.
En tunnista sitä
tutuksi.
Silti lähden matkaan,
kukat maljakkoon jätän.
Saavun illalla paikalle,
tunnen allani maan märän.
Ja sitten näen ihmisen.
pitkän, hoikan aivan tavallisen.
Hän viittoo minua luokseni,
kävelen kanssaan eteiseen.
Hän juoksee alas portaat,
joitten päästä kuuluu ääntä.
Hänen hahmonsa katoaa nurkan taakse,
lähden etsimään tätä.
Kävelen alas portaat,
ja mitä näenkään.
Mies on vienyt minut keskelle
umpimetsää.
Hän hymyilee minulle,
vie sormensa suulle.
Hän avaa oven ilmasta
ja viittoo minua sinne.
Tuuli tunkee minut sisään.
se kutkuttaa mieltäni.
Jos en pääse pois tästä hullujen maasta,
älä anna minulle anteeksi.
Ja astun sisään jälleen,
uudet portaat edessä on.
Olen hämmentynyt, peloissani,
maailma voisi olla pelottamaton.
Astun niihin portaisiin,
joitten päästä ei kuulu mitään.
Ne kohoavat alhaalta ylös,
kohti itää.
Siispä kävelen vielä hetken,
luulen että se viimeinen askellus ois.
Vaan joudun keskelle kotiani,
portaat veivät minut metsästä pois.