Maailman kaunein enkeli
Enkeli katseli alas maailmaan ja katseli rakastavaisia, jotka olivat niin onnellisia, että enkeli liikuttui. Enkeli oli itsekin rakastunut, hän oli rakastunut maailman kauneimpaan enkeliin, mutta se enkeli ei edes huomannut häntä. Sillä enkelillä oli hymy, joka sai tähdetkin hymyilemään, sillä enkelillä oli silmät, jotka olivat kauniimmat kuin tähdet. Enkeli mietti usein, kuinka hän menisi juttelemaan sille enkelille, mutta koskaan hän ei kuitenkaan mennyt, hän ei uskaltanut. Enkeli kuvitteli usein, kuinka hyvin kaikki olisi, jos hän saisi maailman kauneimman enkelin vierelleen. Sen enkelin kauneus häikäisi hänen silmiään, mutta hän ei kääntänyt katsettaan pois, vaikka silmiin koski, hän ei pystynyt, eikä hän halunnutkaan. Se kipu joka oli hänen silmissään, ei ollut mitään verrattuna kipuun, joka hänellä oli sydämessään, koska hän tiesi, ettei saisi koskaan sitä enkeliä vierelleen.
Päivä vaihtui yöksi ja yö jälleen päiväksi, kun koitti toinen ilta ja enkeli oli menossa nukkumaan, hän itki. Hän itki katkeria kyyneliä, jotka polttivat hänen poskiaan. Sinä iltana satoi kaatamalla ja kadut tyhjenivät rakastavaisista, sinä iltana kaduilla oli vain yksinäisiä sieluja. Ja jokainen niistä sieluista kaipasi, kaipasi kosketusta, kaipasi rakkautta, kaipasi toista sielua, johon kietoutua. Jokainen niistä sieluista kaipasi aivan, kuin enkelikin kaipasi. Enkeli itki ja itki, eikä se itku tuntunut koskaan loppuvan, eikä se loppunut vielä silloinkaan, kun enkeli nukahti. Koko yön satoi vettä, mutta aamulla nousi aurinko ja alkoi kaunis kirkas päivä. Sinä aamuna, kun aurinko nousi ja paistoi kauniisti, enkeli päätti, päätti ettei enää kyyneleitään vuodata, päätti ettei enää sydäntään kahlitse. Päivä kului ja aurinko oli alkanut laskea, sillä hetkellä enkeli tiesi aikansa koittaneen, sillä hetkellä tuska kasvoi liian suureksi. Enkeli ei enää jaksanut, vaan hän veitseen turvautui. Enkeli tarttui veitseen ja leikkasi siipensä irti, hän tiesi, että tämä on hänen kohtalonsa. Kun enkeli oli siipensä leikannut, hän hyppäsi, hyppäsi syvään mereen, siitä merestä tuli enkelin lepopaikka.
Mutta enkeli ei tiennyt, että oli väärässä. Se ei ollut hänen kohtalonsa, niin ei ollut tarkoitettu käyvän. Enkeli otti kohtalon omiin käsiinsä ja menetti kaiken mitä hän olisi voinut saada, menetti kaiken onnen, joka hänelle kuului. Sillä se toinen enkeli olisi hänet vierelleen päästänyt ja hänet siipiensä suojaan sulkenut. Kun se toinen enkeli sai tietää, että hän oli lähtenyt, että hän oli antanut itsellensä ikuisen levon, se enkeli murtui. Sen enkelin sydän murtui. Sen hetken jälkeen se enkeli itki aina, se itki aina sydämessään ja vieläkin kun sillä enkelillä virtaa kyyneleet, sataa kaatamalla. Se enkeli eli loppu elämänsä kivussa ja tuskassa, vaikka ei sitä ansainnut. Se enkeli olisi voinut kaiken lopettaa ja päästää vain irti, mutta se ei halunnut, se enkeli oli päättänyt elää, vaikka sattuisi kuinka paljon. Se enkeli oli päättänyt elää, vaikka se olisi kuinka vaikeaa, vaikka ilma olisi myrkyllistä hänelle hengittää, hän oli päättänyt elää. Se enkeli oli päättänyt elää, koska tiesi, ettei oma kohtalo ole omissa käsissä, eikä itseään ikuiseen lepoon kuulu laittaa. Se enkeli eli ja se enkeli elää vieläkin, sen enkelin sydämessä polttaa vieläkin sama tuska, mutta se enkeli elää, tuskasta välittämättä.