Lumienkeli

Ajatukset valuvat huoneen tyhjyyteen. Hän makaa sängyllään takki yhä päällään ja sen rintamuksessa sulaneita lumihiutaleita, pikkupisaroita. Pipo on vinossa ja hiukset sen alla lainehtivat omassa maailmassaan. Hengitys poukkoilee.

- Äiti, minun on ikävä.

- Äiti, kuuletko sinä?

- Äiti!

- Äiti, minä haluan syliisi.

Hän nukahtaa liian väsyneenä, ja yö peittelee hennon vartalon tummuudellaan.

Auringon kirkkaat säteet melkein pirstovat ikkunalasin. Silmissä viipyy uni, jäsenet ovat kankeat ja selkä hikinen. Vatsassa kääntää.

Pehmonallen maailma on pieni ja yksinäinen. Hän rutistaa sen syliinsä eikä yhtään häpeä, vaikka onkin jo iso.

- Äidin iso tyttö, olisi äiti sanonut ja pörröttänyt hiuksia niin että niitä olisi saanut kammata vartin sen jälkeen. Kyllähän hän nyt äitinsä tavat tiesi, tunsi oikein hyvin.

Sairaala ei koskaan ole ollut mitään muuta kuin valkoisien seinien pitkiä tunneleita, desinfiointiaineen aistihermoja kutkuttavaa hajua, sairaiden ihmisten kärsimystä ja verikoeneuloja. Hän kävelee ruutulattialla ja tuntee hypänneensä keskelle shakkipeliä, tanssahtelevansa siinä marionettinukkena vähän ennen kuin joku vyöryttää torninappulan hänen ylitseen.

Äidin sänky on ihan ikkunan vieressä. Siitä näkee ulkona talven kourissa kyyristelevän maiseman; puut, jotka latvat kinoksia hipoen kantavat valkoista taakkaansa, taivaan, joka on puhdas kuin korillinen vastapestyä pyykkiä.

Hän sivelee sormillaan rautasängyn kaidetta ja näyttää hermostuneelta. Niin paljon olisi sanottavaa, muttei sanoja. Äidin hengitys on vaivalloista ja rahisee, kuin joku kävelisi soratiellä. Yhtäkkiä äidin silmät avautuvat ja paperinohuet silmäluomet väistyvät syrjään. Ei äitikään sano mitään, katsoo vain.

- Tulit sitten taas.

Hän hätkähtää.

- Onko se huono asia?

Äiti yrittää naurahtaa, mutta kuulostaa väkinäiseltä ja tarraa kiinni rintaansa.

- Ei, kulta, ei ollenkaan.

Hetken hän vielä seisoo sängyn vieressä, katsellen koneissa vilkkuvia värivaloja. Hän miettii elämän lyhyyttä, mutta on liian väsynyt sammuttaakseen viimeisestäkin toivonkynttilästä liekin. Kun hoitaja tulee ilmoittamaa, että vierailuaika on ohitse, hän sipaisee uneen vaipuneen äitinsä kasvoja ja lähtee. Pois valkoisesta sokkelosta, ulos ja raikkauteen.

Lumihiutaleet ovat pehmeitä palloja, jotka tupsahtelevat kasvoille. Hän kävelee kohti kotia. Hengitys muodostaa paksuja pilviä ilmaan.

Kotipihan hanki on koskematon. Yhtäkkiä hänet valtaa vastustamaton halu koskettaa jotain puhdasta. Hän heittäytyy selälleen, haparoi liikkeissään hetken ja tekee lumienkelin. Taivaan siniset silmät tuijottavat häntä ennen kuin ne sulkeutuvat ja tulee pimeää. Räpsähtelevien katuvalojen loistaessa hän nousee ylös, pudistelee lumen vaatteistaan ja käy hakemassa kynttilän, jonka sytyttää lumienkelin helman juureen yön kylmyyteen. Taivaalla revontulet leiskuvat haikeana, värillisenä nauhana, sitoen tähdet toisiinsa.

Äidille.

Ei näin ole itselleni sattunut, mutta talven tulo tekee haikeaksi.

Crystal