Rakkaus, joka tekee kipeää
Minä rakastin sinua silloin, joskus kauan sitten, ennen kuin lähdit pois. Minä unohdin sen rakkauden, tai en unohtanut, se eli jossain syvällä sisälläni, mutta minä en tahtonut muistaa sen olemassa oloa. Ja kun sinä tulit takaisin, ehdin ennen sitä jo ihastua erääseen toiseen. Tässä on tarina meistä kahdesta, ja rakkaudesta, joka teki todella kipeää.
Kävelin Markin vierellä kaupungin valaistuilla kaduilla. Juttelimme kaikenlaisista asioista – unelmistamme, tulevaisuudesta – kaikesta mieleen juolahtaneesta. Kun kävelimme puiston ohitse, minä näin sinut. Pysähdyin. Sinä seisoit katulampun alla, sen puun vierellä, missä olimme hyvästelleet toisemme yli kuusi vuotta sitten. Nyt olit tullut takaisin pilaamaan elämäni muistoilla, joita en halunnut enää muistaa.
"Danni, mikä sinulle tuli?" Markin ääni herätti minut syvästä horroksesta, joka aiheutui sinun näkemisestäsi.
En voinut vastata, en saanut suutani auki, olin niin järkyttynyt. Näin, kun nostit katseesi ja näin silmissäsi palon, johon olin ihastunut silloin kauan sitten. Se tuli eli edelleen sinussa, se paloi suuremmalla liekillä kuin ennen.
"Danni?" Mark kysyi tarttuen olkapäähäni. "Tunnetko hänet?" hän kysyi osoittaen sinua.
"En", pudistelin päätäni. "En tunne häntä enää", minä sanoin niin kovalla äänellä, että kuulit sen ja näin ilmeessäsi hämmentyneen surumielisyyden.
Valehtelin, sillä halusin pitää rakkauden kuolleena omassa haudassaan. Se ei saanut herää enää eloon, ei nyt, kun olin Markin kanssa. Näin katseesi, se oli niin surullinen ja anteeksipyytävä. Minä huomasin vihan kuohahtavan. Jalkani otti askeleen, pian toisen, sitten kolmannen, kunnes en pystynyt pidättelemään itseäni, vaan juoksin. Minä juoksin pois sieltä, jotten olisi hyökännyt käsivarsillesi. Muistin sylisi lämmön, kaikki muistot tulivat mieleeni. Sinä olit pidellyt minua kauan, niin kauan. Sinä olit suudellut minua pitkään, niin pitkään. Tahdoin tuntea sen uudelleen, mutta kielsin itseäni. Minä en tahtonut enää tuntea sinua, en enää ikinä.
Kun pääsin kotiovelleni, nojauduin sitä vasten. Hengitin raskaasti ja sydän tykytti rinnassani. Minä käännyin ympäri ja asetin selkäni ovea vasten, valuen alas maahan istumaan. Ruohikko oli kylmä, vaikka olikin myöhäiskevät.
"Danni!" Mark huusi ja juoksi pihaan. "Mikä sinulle tuli?" hän tuli vierelleni istumaan.
Tuijotin taivaalle, sanomatta mitään. Pilvet peittivät osan tähdistä, kuu loisti heikosti pilviharson lävitse. Katulamput valaisivat heikosti pihaani, joten kukaan ei voinut nähdä hiljaisia kyyneliäni.
"Danni?" Mark kysyi huolestuneena. "Mikä sinulla on?"
"Minä – minä – minä tunsin hänet", vastasin viimein. Ääneni oli kyyneleinen ja epäselvä. Tunsin Markin ottavan minut syleilyynsä.
"Sanoit, ettei hän merkitse sinulle enää mitään", Mark sanoi tiukentaen otettaan minusta.
"Ei hän merkitsekään minulle mitään. Sinä olet minulle rakas, hän ei ole minulle mitään", sanoin ja purskahdin hillitsemättömään itkuun. "Mutta hän jätti minut! Hän jätti minut yksin!" huusin ja iskin nyrkkini betonirappuun.
"Hän jätti minut!" iskin nyrkkini uudelleen rappuun ja tunsin vereni virtaavan haavasta.
"Älä ole hullu! Satutat itsesi!" Mark huudahti hädissään kuullessaan käteni iskeytyvän rappuun yhä uudelleen.
"Tarvitset lepoa, ja haavasi on puhdistettava. Voit jutella hänen kanssaan, jos siltä tuntuu. Tule, mennään sisälle", Mark nosti minut ylös ja avasi oven. Tunsin pyörtyväni. Sinun katseesi oli niin palava, niin kaunis. Sinä katsoit niillä tulisilla silmilläsi minun sieluuni ja tiesit, etten puhunut totta sanoessani, etten enää tunne sinua. Sinä tiesit alusta asti. Sinä – rakastit minua vieläkin.
Aamu koitti, ja luulin sinun olevan vain unta, jonka pystyin unohtamaan. Mutta se päivä muuttui painajaiseksi, sillä sinä tulit jälleen minun uneeni, jota uneksin Markin kanssa. Sinä saavuit jälleen niillä polttavilla silmilläsi poraamaan jäätyneeseen rakkauteeni reikää. Sinä tahdoit minut, sinä janosit minua.
Istuin kahvilassa odottamassa Markia, joka palaisi pian töistä. Minä istuin yksinäisessä pöydässä, lähellä ikkunaa, joka antoi harmaalle kadulle. Katsoin ohivilistäviä ihmisiä ja autoja, polkupyöriä, koiria – sitä samaa maisemaa olin tuijottanut siitä asti, kun olit lähtenyt pois.
Kahvilan oven narahdus sai minut heräämään ajatuksistani. Vilkaisin ovelle ja näin sinut. Olit yhtä komea, kuin kuusi vuotta sitten. Sinun tuuhea, musta tukkasi oli kasvanut ja se laskeutui sievästi olkapäillesi lähes näkymättömin kiharin. Sinun musta takkisi peitti komean ruumiisi ja nostetut kaulukset peittivät kasvosi puoliksi, mutta näin silti silmäsi. Menit tiskille, sanoit jotain myyjälle, joka nyökkäsi. Käännyit ympäri ja riisuit takkisi. Näin sinun pitävän edelleen hihatonta paitaa, joka toi komean vartalosi kauniit piirteet esiin. Muistin sinun olleen kaikkien tyttöjen ihailun kohde silloin, kun olimme lukiossa. Mutta sinä olit ollut silloin vain minun ja me olimme rakastaneet toisiamme niin palavasti. Toivoin, että kenties joskus – ei! En minä enää rakastanut sinua!
Etsit katseellasi paikkaa, ja silmäsi nauliintuivat minuun. Kaikkialla oli kohtuullisen tyhjää, mutta päätit tulla luokseni.
"Hei", sinä sanoit hiukan varovaisella äänellä. "Pitkästä aikaa." väläytit imelän tekohymyn. "Onkohan tässä vapaata tilaa?" kysyit ja osoitit minua vastapäätä olevaa tuolia.
Katsoin sinua tuimasti, ainakin yritin. Nyökkäsin, kun en saanut sanaa suustani, sillä tiesin, että se olisi ollut jotain julmaa. Minä huomasin vihaavani sinua.
"Mitä sinulle kuuluu? Kuuteen vuoteen en ole kuullut sinusta mitään, vaikka lupasit kirjoittaa", sanoit hyvin teennäisen iloisesti.
"SINÄ se lupasit kirjoitella, mutta mitään ei koskaan kuulunut", sanoin ja huomaisin äänessäni vihan sekaista ivaa.
"Älä viitsi, Danni", sanoit ja tarjoilija toi sinulle voileivän ja höyryävän kupin. Haistoin lempiteesi tuoksun, minä olin aina valmistanut sitä sinulle aamuisin, ja silloin kun olit kipeä. Sallin pienen hymyn välähtää kasvoillani, mutta pyyhkäisin sen pois servietillä.
Katsoin jälleen ikkunasta ulos. Jälleen monet kasvot ja pyörät vilistivät ohitseni. Tuijotin tuijottamistani, kunnes sinä avasit suusi: "Näytät surulliselta."
"Koska sinä tulit pirstomaan elämääni, jonka jo jotenkuten olin saanut parsittua kasaan lähtösi jälkeen", vastasin kääntämättä katsettani.
"Otitko sen todella noin vakavasti?"
Käänsin katseeni sinuun ja näin sinun yllättyvän. Olin niin vihainen sinulle, ja sen vihan täytyi paistaa silmistäni. "Sinä jätit minut! Luuletko sinä todella, että olisin vain kohauttanut olkapäitäni sinä iltana, kun lähdit? Sinä lupasit kirjoittaa! Sinä lupasit, että sinä olisit yhteydessä minuun! Sinä lupasit! Mutta missä olivat jokapäiväiset kirjeet ja puhelinsoitot? Niitä ei koskaan tullut! Kerran melkein soitin sinulle, mutta ajattelin, että sinulla on parempaakin tekemistä, joten annoin asian olla. Silloin minä muutuin. Minä unohdin! Minä unohdin kaiken! Unohdin sinut, unohdin meidät, unohdin jopa rakkauden! Minä jäädytin itseni ja kaikki muistot sinusta! Sitten, eilisiltana, sinä seisoit sen puun luona! Aivan yllättäen putkahdat takaisin ja – ja – tulet tuhoamaan elämäni!" huusin sinulle. Puristin käsiäni nyrkkiin ja yritin hillitä itseäni.
"Minä tulin takaisin, koska olin huolissani sinusta. Ajattelin, että sinulle on sattunut jotain, kun sinusta ei kuulunut koskaan mitään. Danni, älä ole enää katkera, sillä minä olen tässä", sanoit ja katsoit minua silmiin. Huomaisin kyyneliä. Sinä itkit ja se yllätti minut.
"Jack", sanoin lähes ääneti, "Sinä –"
"Minä olen pahoillani", sanoit ja nousit ylös ja ojensit kätesi minua kohti. Minä katsoin sinua ja avointa syliäsi. Muistin, kuinka ruumiisi oli lämmittänyt minua niin monet kerrat, ja kuinka sinun käsivartesi olivat suojelleet minua. Minä niin tahdoin niiden sisään vielä kerran.
Havahduin koputukseen ikkunassa. Käännyin ja näin Markin ikkunalla vilkuttamassa minulle. Katsoin sinua ja avonaista syliäsi. Otin takkini ja huivini tuolinselältä ja lähdin ulos Markin luo. Sinä jäit tuijottamaan perääni kuin olisin langettanut yllesi kuolemantuomion.
"Kuka se oli?" Mark kysyi minulta, kun kävelimme käsi kädessä kadulla kohti kotia.
"Ai kuka, mikä, missä?" kysyin vääntäen hölmistyneen ilmeen kasvoilleni.
"Se mies siellä kahvilassa, joka olisi halannut sinua", Mark sanoi.
Kävelin eteenpäin sanomatta mitään. Sinun katseesi oli polttanut minua niin syvältä, se oli saanut muistoja pintaan. Se sulatti minua, se halusi minun antautuvan sinulle. Sinun katseesi sai minut valtaansa, kuten silloin kauan sitten.
"Hän – hän vain – unohda koko juttu!" sähähdin viimein ja hiljenin.
Mark nyökkäsi ja päätti antaa asian olla. Mutta minä en halunnut antaa asian olla. Minä halusin syliisi, halusin niin kipeästi.
Se oli keväinen ilta, kun kävelin yksin kaduilla. En tahtonut kenenkään seuraa, en edes oman itseni. Mutta minä olin omassa seurassani, sille ei mitään voinut. Jalat kulkivat melkein itsestään, kun palasin niihin päiviin, jolloin me olimme yhdessä, onnellisia, rakastuneita. Kävelin, enkä ajatellut, minne olin menossa. En tahtonut ajatella mitään, mutta sinun kasvosi valtasivat mieleni, sinun katseesi porautui jääni läpi, sinä katsoit minua. Pysähdyin. Katsoin ympärilleni ja huomasin olevani puiston reunalla. Puu, jonka luona me olimme eronneet, seisoi paikallaan ja sen vihertävät lehdet heiluivat lempeässä tuulessa. Avasin hiukseni ja annoin tuulen hyväillä niitä.
Huokaisin ja kävelin puun juurelle ja painoin käteni sen kaarnalle. Tunnustelin sormillani sen karheaa pintaa, kunnes löysin uurteet, joita pitkin sormeni liukui. Luin mielessäni lauseen: "Meidän ikuinen rakkautemme yhdistää meidät ainiaaksi."
Puristin käteni nyrkkiin ja iskin sen puunrunkoa vasten. "Ei!"
"Älä huuda", kuulin sinun äänesi kauempaa.
En edes vaivautunut katsomaan sinua. Tiesin, että tulit luokseni ja kiedoit kätesi ympärilleni. "Minä toivoin, että sinä et olisi vihainen. Minä haluan pyytää sinulta anteeksi, mutta sinun paatunut kylmyytesi ei salli minun edes tulla lähellesi."
Pudistin päätäni. "En minä tahtonut unohtaa, mutta minä unohdin. Minä toivoin, mutta uskoni horjui, kunnes se pirstoutui. Minä murruin täysin. Sinä et tiedä, millaista se oli", huomasin ääneni värisevän kyyneleisenä.
"Minä tiedän, sillä minäkin kärsin. Kaduin lähtöäni, mutten voinut palata vasta kun nyt. Anna anteeksi, Danni, pyydän, anna minulle arvottomalle idiootille anteeksi." sinä sanoit ja rutistit minua entistä enemmän lähemmäksi. Tunsin ruumiisi lämmön, tunsin sydämesi lempeän sykkeen. Kuulin nyyhkytyksesi, kuulin oman itkuni.
"Minä olen jo antanut, Jack, enkä enää koskaan salli itseni jäätyä sillä tavalla", sanoin ja itkin hänen olkaansa vasten.
Sinä rutistit niin hellästi. Pidit minua turvassa ja olin onnellinen. Pitkään aikaan minä viimein pystyin hymyilemään aidosti.
Otit olkapäistäni kiinni ja katsoit minua silmiin. Ne palavat silmät lämmittivät minua sisältä ja olin jälleen niiden palvottavana. "Rakastan sinua edelleen, Danni", sanoit hiljaa ja äkkiä tunsin huulesi huulillani. Suutelit minua, mutta minä en vastannut. En voinut, sillä minä olin Markin kanssa.
"Ei!" mumisin ja sinä katsoit minua. "Miksi ei?"
"Koska Mark on nyt hän, jota rakastan", vastasin.
"Hän ei ole arvoisesi", sanoit jotenkin vihaisesti, kuulinko kenties mustasukkaisen vivahteen?
"Hän ON arvoiseni! Hän piti minusta huolta, kun minulla oli vaikeaa, sinä et edes korviasi heilauttanut, vaikka sinua kuinka yritettiin tavoittaa!"
"Mutta hän ei rakasta sinua niin kuin minä", sanoit yhtä itsekeskeisesti kuin leikkiauton haluava lapsi.
"Ehkä ei rakasta, mutta minä luotan häneen, toisin kuin sinuun", sanoin niin julmalla äänellä, että se pelästytti minutkin.
"Danni?" sanoit kysyvällä ilmeellä.
"Häivy! Poistu elämästäni! Äläkä koskaan tule takaisin!" huusin ja juoksin pois, kuullen takanani sinun anelevat huutosi.
Ja usko, kun sanon: se on paljon parempi näin.
Novelli