Taistelu rakkaudesta

Soturi oli taistellut tunti tolkulla, hänen jokainen solunsa huusi lepoa, mutta hänen mielensä oli eri mieltä. Sodan olisi loputtava tänään. Sodan joka oli alkanut siitä ensimmäisestä yöstä jonka hän muisti lapsuudestaan. Yöstä jolloin hänen isänsä ja mestarinsa oli päättänyt tehdä kaikesta onnesta lopun.

Soturin miekat sivalsivat, iskivät, torjuivat – se oli tanssia kuoleman kanssa ja hän vei sitä kohti lopputahteja. Millään muulla ei ollut merkitystä. Ei verellä, joka hänestä vuoti, ei rakkaudella joka hänen rinnassaan sykki. Ei edes sillä että tappaisi omaa lihaa ja vertaan.

Ei.

Sen oli loputtava.

Tänään.

Jotta sitä seuraavat päivät olisivat rauhan ja hiljaisuuden tyyssijoja.

Niin, millään muulla ei ollut merkitystä.

Miekat kalahtivat yhteen – niiden ristiriitainen ja silti kauhistuttavan kaunis sointi kaikui kuoleman laaksossa, Cyanan maassa, jota krokotiilin hampaiden muotoiset vuoret ympäröivät kolmelta suunnalta.

Soturit antoivat kaiun hälvetä – katseet kohtasivat palaen, liekehtien kuin auringon viimeiset säteet kun ne osuivat miekkojen teriin.

"Ei armoa, Rudia. Sinä et koskaan armahda ketään.", mies jota nainen kutsui isäkseen sanoi.

"Niin, sinä opetit minulle että kaikki ovat vihollisia, jopa ne joiden vierellä taistelen. Mutta sinä olet ainoa viholliseni tällä hetkellä, isä." nainen vastasi, heilautti päätään saadakseen pitkän mustan tukan selkäänsä.

"Hän taistelee tuolla jossain – heittää henkensä. Jos annat minun mennä, ehdit vielä hänen luokseen, viimeisen kerran."

Rudian ilme vavahti epätoivon ja surullisen raivon kuilulla. Gale…

"Niin", mies jatkoi naisen ilmeen huomatessaan, "sinun rakastettusi."

Naisen päättäväisyys palasi, hän heilautti miekkojaan suistaen miehen kolme askelta kauemmas.

"Sinun valheesi tulevat päättymään tämän laakson hiekkaan. Eikä mikään tuuli tai sade pyyhkäise niitä pois!" nainen julisti.

Mies nauroi. Mutta toisin kuin Rudia muisti lapsuudestaan, miehen nauru oli mielipuolista, voitonriemuista. Koko laakso tuntui kavahtavan sitä naurua.

"Rudia, ole järkevä… "

Nainen kohotti miekkojaan miehen aloittaessa lauseensa, kutsui syvältä sisimmästään voimaa. Kolme askelta vauhdittivat hänen sivallustaan, jolla hän katkaisi miehen miekkakäden ja viilsi tätä rintaan panssarin lävitse.

Mies katsoi naista, vajosi polvilleen ja sitten kipu iski häneen. Mies aukaisi suunsa huutoon pidellessään vuotavaa kättään, mutta ääntä ei tullut ulos.

Nainen heitti veriset miekkansa maahan, poimi miehen painavan kahden käden miekan ja asteli kipuaan itkevän isänsä luo. Ei, tämä ei ollut hänen isänsä. Vaan sodanlietsoja. Vihollinen. Miehen kasvot olivat vääristyneet kivusta, hänen silmänsä anelivat armoa, huulet suolsivat sanoja, joilla ei ollut enää ääntä. Ohikiitävän hetken Rudia sääli miestä.

Tämä onneton mies oli ollut hänen isänsä, opettajansa ja mestarinsa. Mutta hän oli myös petturi, joka oli syössyt koko mantereen veriseen sotaan.

"Veri verestä, kosto kostosta. Kuolema kuolemasta." nainen sanoi, veti miekan taakse ja sivalsi miehen pään irti hartioista.

Rudia kohotti kasvonsa taivaalle. Kyyneleet kulkivat hänen poskiaan pitkin. Ja sitten hän vaipui maahan, uupuneena, niin että pimeys otti hänet lempeään syleilyynsä. Ja ainoa sana mikä hänen suunsa ehti muodostaa ennen lopullista pimeyttä, oli hänen rakastettunsa nimi: Gale.

Cyonen vehreät, hedelmälliset laaksot olivat muuttuneet verisiksi taistelutantereiksi. Se mikä oli ennen ollut hyvää ja kaunista oli tahrittu verellä. Ja kaikki mikä oli taistelemisen ja kuolemisen arvoista oli hävitetty maan tasalle.

Yksi soturi seisoi selät vastakkain muutaman hengissä selvinneen kanssa satapäistä vihollisjoukkoa vastaan He olivat taistelleet kuolemaan saakka. He eivät antaisi periksi.

"Rudia", mies kuiskasi, puristi miekkaansa käsissään.

Lupaus oli tehty. He palaisivat yhdessä heidän salaiseen paikkaansa puron rantaan. Ja eläisivät viimein elämäänsä.

"Kapteeni", yksi selvinneistä puhutteli miestä, joka havahtui haaveistaan.

"Me taistelemme", mies vastasi.

Mies vilkaisi selvinneitä. Nuoria, hyviä ihmisiä. Heillä olisi elämä vasta edessään. Ja hän toivoi olevansa osa sitä. "Me taistelemme!" mies toisti päättäväisellä äänellä, joka kaikui laaksojen ja kukkuloiden yli, kääntäen miekkaa käsissään ja kohtasi heitä piirittävän vihollisjoukon.

Se mitä oli luvattu tulisi pidetyksi. Vielä joskus se yksi ainoa unelma olisi totta ja sen vuoksi hän vuodattaisi kaiken verensä.

Mies huusi sotahuutonsa ja hyökkäsi. Hänen mielessään oli kuva Rudiasta ja siitä paikasta. Sen kuvan voimalla hän taistelisi kuolemaan saakka.

Rudia havahtui keinuvaan, pehmeään hevosen laukkaan. Hän kohotti katsettaan nähdäkseen missä oli.

Harvahkon metsän ympäröimänä hän yritti muistella tapahtunutta.

Rewa oli kuollut. Hän oli tappanut oman isänsä. Se oli viesti joka olisi vietävä. Hänen miekkansa olivat paikoillaan huotrissa, jotka roikkuivat satulassa, ja sekä iso verinen viitan hupusta tehty säkki, ja Rewan miekka.

Rudia ymmärsi mitä oli tapahtunut. Ja hevonen hänen allaan jatkoi matkaansa väsymättä, ymmärtäen sen miten tärkeää oli päästä vihdoin kotiin Cyoneen.

Naisen kehoa poltti kipu, joka ailahteli pistelystä liekkien kaltaiseksi piinaksi, hänen sielunsa oli uupunut, eikä hänellä ollut mitään muuta kuin ajatus rakkaastaan, siitä lupausten paikasta, jossa hänestä oli viimein tullut Galen oma.

"Gale", Rudia mutisi ennen kuin armelias pimeys valtasi hänet.

Mies seisoi yksin, tovereiden ja vihollisten veristen, silvottujen ruumiiden keskellä.

Vihollisjoukot tuijottivat häntä. Taistelu olisi ohi kun hän kaatuisi. Verinen miekka tärisi hänen uupuneissa käsissään.

"Miksi?" mies kuiskasi epätoivoisena, surullisena siitä turhasta kuolemasta jota oli kylvetty. "Miksi?!"

Kukaan vihollisista ei vastannut sillä kenelläkään ei ollut vastausta mitä antaa.

Miekka heilahti. Mies torjui iskun ja sivalsi hyökänneen rintaa.

"Minä en halua tappaa teitä turhaan!"

Jälleen hyökkäys ja sivallus.

Nyt enää kourallinen oli jäljillä, ne eliitit, ne karaistuneet. Gale tiesi että tässä oli tien pää. Rudia tulisi kun ehtisi, mutta se olisi liian myöhäistä. Heille molemmille.

Ei enää hyväilyjä, ei suudelmia, ei sitä helkkyvää naurua, jota hän naisessa rakasti. Ei enää sitä lupausten paikkaa, jossa heistä oli tullut yhtä.

Gale nosti miekkaansa, keräsi kaiken jäljellä olevan voimansa ja huusi.

Rudia havahtui. Hän kohotti itseään, nousi istumaan ja katsoi alas ennen niin vihreään ja kauniiseen laaksoon.

Nyt se oli verinen helvetti.

Ja siellä aivan keskellä sitä kaikkea seisoi hänen rakkaansa. Miekka kädessään mies tanssi kuoleman tanssia kymmentä hyvin koulutettua soturia vastaan. Hän tanssi tanssia jota hän ei voisi viedä päätökseen.

Naisen kädet liikahtivat kuin itsestään, vetäisten miekat huotristaan. Pohkeet iskivät hevosen kylkiin ja se lähti kiitämään alas laaksoon naisen sotaisan huudon saattelemana. Tämän tanssin jälkeen se kaikki olisi ohitse. Lupaukset täyttyisivät ja hänestä tulisi ikuisesti Galen oma.

Naisen miekat lauloivat säestäen hänen huutoaan. Jokaista luuta hänen ruumiissaan koski mutta se oli pientä tuskaa siihen verrattuna mitä hän tuntisi jos menettäisi ainoan rakkautensa koko maailmassa – toistamiseen.

Se olisi pian ohitse. Sitten he olisivat vapaita. Gale oli kuullut naisen huudon ja sen myötä mies sai uudet voimat jatkaa taistelua.

Mies nousi naisen taakse satulaan ja he ratsastivat kohti viimeisiä tahteja.

Kuten kohtalolla on aina tapana, se siirtää nappuloitaan sille edulliseen asemaan. Kukkulan laella oli mies jousineen ja nuolineen. Rewan kätyri. Viimeinen kortti.

Nuoli kiisi ilman halki ja löysi maalinsa. Gale tunsi miten nuolen väkäset repivät hänen sisuskalujaan ja hän putosi maahan.

Rudia tunsi miehen otteen kirpoavan. Kaksi viimeistä vihollista oli pystyssä ja he kohtasivat kuoleman naisen nopealla, armahtavalla miekan liikkeellä. Sitten hän nousi satulasta, juoksi rakkaansa luo.

"Gale!" nainen parahti ja tarttui nuoleen.

Miehen käsi tarttui naisen ranteeseen kieltävällä otteella. "Se on väkäinen. Jos vedät sen ulos… "

"Minä työnnän sen läpi. Paikataan sinut ja lähdetään."

"Ei… Menen heti Suur-Faloniin." mies sanoi pudistaen päätään. Hän katsoi Rudiaa. "Minä selviän kyllä. Vie Rewan pää kuninkaalle. Vie tämä sota päätökseen."

Rudia parahti. Hän katsoi ympärilleen. Hän näki kuolleita tovereitaan. Hän näki sen mielettömyyden – sen kauhun ja hirvittävyyden jonka Rewa oli ennustanut. Ja se näky levittäytyi hänen edessään kuvottavana todellisuutena.

"Minä pelastan sinut", Rudia sanoi katsoen rakastaan kyyneltensä läpi. "Minä pelastan sinut ja me elämme."

Rudia otti nuolen Galen rinnasta ja sitoi haavan. "Koitan lähettää apua", nainen lupasi kiristäessään sidettä.

Gale katsoi Rudiaa, kuin se olisi ollut viimeinen kerta. Ehkä se oli.

"Rakastan sinua."

Rudia nosti katseensa miehen kasvoihin, suuteli tätä huulille antaakseen miehelle voimaa ja lämpöä odottaa kunnes apua tulisi. Ja sitten hän nousi hevosensa selkään ja kiisi läpi kukkuloiden, laaksojen, yli kylmien jokien ja läpi sankkojen metsien, kohti läntistä Suur-Falonin valtakuntaa, ainoana toiveenaan lopettaa sota ja pelastaa siten rakastettunsa henki. Aika oli kuitenkin häntä vastaan. Hän rukoili kaikkia tuntemiaan jumalia antamaan hänelle siivet.

Suur-Falonin valtakunta oli kaikista mantereen valtakunnista suurin ja rikkain. Se kukoistus oli alkanut yli 500 vuotta sitten ja se eli edelleen kulta-aikaansa oikeudenmukaisen kuninkaansa johdolla.

Rewan juonien vuoksi kaunis valtakunta oli ryhtynyt sotaan olemattomista syistä koko muuta mannerta vastaan. Pienemmät valtakunnat olivat kaatuneet Suur-Falonin joukkojen marssiessa yli.

Rudia ratsasti Keskuskaupunkiin, Suur-Falonin vallan keskukseen, valtakunnan suurimpaan kaupunkiin, kuningas Falon linnaan. Hänet saatettiin sotilassaattueessa valtaistuinsaliin. Hän piteli veristä huppua käsissään astellessaan valtaistuimen luo, polvistuen kuninkaan eteen ja ojensi tälle huppua.

"Kuninkaani, tässä on syyllinen tähän järjettömyyteen." nainen ilmoitti kunnioittavalla äänellä.

Huppu otettiin naisen käsistä ja Rewan pää esiteltiin kuninkaalle.

"Kuten arvelinkin", kuningas sanoi toteavaan sävyyn. "Mitä haluat palkkioksi, soturi?"

"Tahdon vain että sota loppuu tänään ja että rauha saadaan tälle mantereelle."

Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi. "Rauha on minunkin toiveeni. Vie kansallesi viesti että sota on päättynyt!"

Rudia nouse seisomaan, kumarsi kuninkaalle ja lähti salista mitään sanomatta. Pian hän ratsastikin pois valtakunnasta, kohti omaa kotiaan Cyonea ja rakkaintaan.

Kohtalolla on julma huumorintaju. Kun viimein tuntuu että kaikki on hyvin, onnellinen loppu odottaa, se iskee takaisin niin että on jälleen alussa, jossa joutuu ilkeiden sisarpuolien orjaksi. Olet kohtalon marionetti ja hän pitää sinua pilkkanaan minkä ehtii koko maailman edessä.

Rudia ratsasti siihen laaksoon jonne oli Galen jättänyt. Hän käänsi jokaisen ruumiin koska Gale ei vastannut hänen huutoihinsa. Mutta rakastettuaan hän ei löytänyt mistään. Rudia lysähti uupuneena polvilleen kukkulan notkelmaan, kohotti katseensa taivaalle ja huusi tuskaansa kuin haavoitettu eläin. Ja itki menetystään ulos rinnastaan.

Vuodet vierivät. Aika ei luovuta otettaan.

Rauha oli vallinnut kaikissa valtakunnissa vuosikausia ja ne kukoistivat ikuisten kukkien lailla.

Vanha nainen – aikoinaan hyvin kaunis mutta turmioon syöksevä tappajatar – asteli kävelykeppiinsä tukeutuen linnan viileillä käytävillä. Hänen kauniisti valmistettu vihreä, yksinkertainen paksu pellavamekko laahasi lattiaa vasten kun hän käveli hitaasti kohti porttia josta pääsi ulos puutarhaan.

Puutarha oli ruusupensaita täynnä, hiekkapolkuja risteili siellä täällä ja ne oli reunustettu kauniin valkoisilla kivillä. Ja kaiken keskellä oli turpeesta tehty, ruoholla peitelty kukkula, jonne jokainen polku vei. Kukkulan laella kasvoi mahtava tammi. Se oli otettu Cyonen metsistä taimena ja istutettu siihen paikkaan kun rauhan päivät olivat alkaneet. Ja sen tammen juurelle nainen istahti, auringolta varjossa.

Hän sulki silmänsä ja kuunteli tuulen vaimeita kuiskauksia. Joskus hän kuvitteli Galen kuiskaavan hellien tuulahdusten mukana. Nainen oli kuitenkin jo vanha. Kauniit muistot olivat kirjojen historiaa, jota hän opetti lapsille, jotta yksikään sukupolvi ei tulisi unohtamaan uhrauksia, rakkautta, lupauksia ja unelmia, joista osa täyttyi ja osa jäi täyttymättä.

Naisen luokse kiiruhti juoksupoika, joka toi tälle siististi taitellun kirjeen.

Nainen käänteli kirjettä, sen toisella puolella luki vain yksi sana tutulla käsialalla, jonka nainen tunnistaisi vaikka sokeana.

"Rudia"

Nainen avasi kirjeen, luki useaan kertaan ne muutamat rivit jotka paperiin oli kirjoitettu.

"Poika, juokse talliin ja käske tallimestaria satuloimaan minulle nopein ratsu mitä linnasta löytyy!" nainen pyysi käheällä äänellä.

Poika juoksi talliin ja nainen nousi ylös. Hän poimi kävelykeppinsä ja koitti harppoa nopeasti talliin, joka oli linnan toisella puolella.

Kun hän viimein sai itsensä hevosen selkään, vanhuus tuntui karisevan hänestä pois. Hän oli jälleen nuori, kaunis tappajatar, jolla ei ollut armoa vihollisille, ja jolla oli rakkautta vain yhdelle miehelle.

Kun hänen ratsunsa kiisi yli kylmien jokien, yli vihreyden laaksojen ja kukkuloiden, läpi sankkojen metsien, etelään Cyonen laaksoon, sille salaiselle paikalle, jossa lupaukset oli luotu ja jossa ne viimein täyttyisivät.

Mies odotti häntä.

Ja kun he syleilivät toisiaan ei millään ollut enää merkitystä. Ei ajalla, jonka he olivat olleet erossa, eikä ajalla jonka he saisivat vielä elää kahdestaan.

Ja ehkä tänäänkin he yhä ovat sillä kukkulalla, vartioimassa rauhaa jonka he verellään ja rakkaudellaan rakensivat.

-Sessha-