Punainen aurinko

Bileissä taas, vaikka Minttua ei tänään edes huvittanut bilettää. Ei tanssia, ei juoda, ei sekoilla eikä varsinkaan herätä aamulla jonkun ihan vieraan miehen vierestä krapulaisena. Tästä vaan oli tullut tapa, tapa, joka oli jatkunut liian pitkään. Mintusta alkoi tuntua, että hän oli riippuvainen tästä tavasta. Ei mitään muuta elämää missään, aina bileet. Bileet missä vaan, aina vaan.

"Kaunokainen, tuu tanssii mun kaa", pyysi viidessadas humaltunut jätkä Mintun tanssiin saman illan aikana. Minttu tiesi olevansa kaunis ja haluttava, mutta joskus hänestä tuntui, että liikaakin. Ja koko juttu oli alkanut Mintun täyttäessä 13. Kohta seitsemän vuotta tätä samaa paskaa.

"Mä lähen tuulettumaan", Minttu sano yhdelle bilekavereistaan. Hän katsoi Minttua oudosti samalla kun kismaili yhden jätkän kaa.

"Mikä sua tänää vaivaa, et oo viel ees tanssinu yhtää, vaik oon huomannu et sua on pyydetty jo tuhat kertaa?!", huusi kaveri Mintun perään, mutta Minttu oli päässyt siihen mennessä ulko-ovelle. Kaveri hymähti ironisesti ja keskittyi taas pussailuun ja juottamiseen.

Ulos päästyään Minttu huokaisi raskaasti ja otti tupakan taskustaan. Hän kuuli oven käyvän ja joku kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Mitä helvettiä..?!", hän huusi ja riuhtaisi itsensä irti otteesta. "Miks sä tänne ulos yksin tulit? Mä vaan aattelin, et voisin olla sun seurana", sanoi Mintun sen iltainen poikaystävä ja yritti saada Mintusta jälleen otteen. Hänen hengityksensä haisi vahvasti viinalle ja Minttu juoksi kauemmas. "Mä en nyt tarvii seuraa, haluun vaan olla yksin!" huusi Minttu ja juoksi juoksemistaan läheiselle sillalle. Hän katsoi taakseen ja lausui ääneen kiitoksen, ettei Lasse ollut seurannut häntä. Sillalta Minttu katseli auringon viimeisiä säteitä ja ajatteli viime vuosien elämäänsä ja ajatteli, että hänenkin elämänsä punainen aurinko oli laskemassa. Se oli aina ennen ollut korkeimmillaan bileissä: tanssissa ei ollut mitään pahaa, mutta sitten tulivat alkoholi, humala, seksi ja koulu meni perseelleen ja Minttu eli muiden rahoilla. Vanhemmat olivat kuolleet kaksi vuotta sitten autokolarissa ja sitä ennen he olivat sanoneet Mintulle olevansa pettyneitä häneen.

Ja nyt se hänen helvetillisen elämänsä punainen aurinko oli viimein laskemassa eikä hän voinut tehdä mitään. Minne tahansa suuntaan hän menisikin, se olisi umpikuja; bileisiin tai sieltä pois. Minttu itki sillalla niin rankasti, että oksensi ja tärisi ja lopulta hän asettui istumaan mahdollisimman pieneksi sillan toiseen reunaan. Hän oli täysin epäonnistunut, hänen elämänsä oli mennyt hukkaan. Mikään ei ollut ikinä ollut hyvin, paitsi lapsuus, tai niin hän ainakin kuvitteli. Hän oli vain teeskennellyt, että kaikki oli hyvin, kunhan oli bileitä.

Hän laittoi silmänsä kiinni ja hetken päästä hän tunsi, kuinka joku kiersi lämpimän huovan hänen ympärilleen. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hälytystilassa hän nousi seisomaan. Siinä edessään hän näki nuoren miehen, jolla oli päällään puku ja kasvoillaan vino, hieman huolestunut hymy. Hän näytti oudon tutulta.

"Hei Minttu", mies sanoi tutulla äänellään, nosti huovan maasta ja kiersi sen takaisin Mintun ympärille. Äkkiä tieto iskostui Mintun päähän. "Ville?", hän kysyi epäuskoisesti ja Ville nyökkäsi. Minttu romahti takaisin maahan istumaan ja kätki kasvonsa kämmeniinsä. Ville oli ollut hänen lapsuudentoverinsa 1-vuotiaasta ala-asteen viidennelle saakka. Silloin Ville oli perheineen muuttanut Norjaan. Minttu oli muistanut hänet aina yläasteelle saakka, mutta kun bile-elämä imaisi hänet likaiseen maailmaansa, hän unohti kaiken. Jopa ensimmäisen ja rakkaimman ystävänsä Villen.

Ville ei välittänyt puvustaan ja Minttu kuuli, että mies istahti maahan, hänen viereensä. Jäytävä hiljaisuus puri Minttua sydämestä ja hän odotti kauhuissaan.

"Muistatko kun meille laulettiin sitä Minttu ja Ville-laulua? Aina sitä samaa: "Kappas vaan, Minttu sekä Ville, kahdestaan lähti hippasille…". Ja ekana koulupäivänä me mentiin käsi kädessä kouluu, mutta sen jälkeen, kun meille alettiin laulaa, näytettii vaan toisillemme kieltä ja sanottiin kavereille, etten mä kyl tosta tykkää.. apua, poikabakteereja! Mutta en mä ikinä ajatellu sitä tosissaan, pidin susta koko ajan kuitenki ja mä vaan tiesin, että säkin pidit musta, eiks se niin ollu?", Ville tönäisi Minttua hellästi kylkeen.

Minttu oli liian hämmentynyt vastatakseen ja hänen turvonneita silmään kirveli, kun hän katseli Villeä. Eikö hän ollut järkyttynyt? Järkyttynyt siitä, missä kunnossa Minttu oli, minne hän oli vajonnut? Ville tiesi kaiken, hän näki kaiken, mutta mitä hän teki? Jutteli kauniista lapsuudenajasta ja heidän ystävyydestään kuin vuodet ja elämä eivät lainkaan olisi erottanut heitä! Ville jatkoi juttelua edelleen ja katseli Minttua silmiin. Hän näki niistä liiankin tarkkaan, mitä Minttu oli kokenut, tehnyt ja tuntenut. Ville puhui omasta elämästään Norjaan muuton jälkeen tähän päivään asti, ja vaikka Minttu ei puhunut mitään itsestään, Ville tiesi kaiken. Samalla Minttu alkoi tajuta, miksi Ville puheli hänelle ja miksi hän oli ylipäätään jäänyt Mintun luokse. Ville välitti Mintusta yhä edelleen näiden kaikkien vuosien jälkeen ja hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli. Minttu tunsi pohjatonta surua ja kaipausta rinnassaan. Ville painautui kiinni Mintun kylkeen, sillä oli jo hyvin kylmä syksyn alku. Äänetön itku vieri poskille kyyneleinä ja hiljentynyt Ville antoi hänen itkeä olkaansa vasten. Niin kuin ennen. Ja Minttu itki kauan, mutta hiljaa. Tällaista rakkautta hän ei ollut saanut sen jälkeen kun äiti ja isä kuolivat. Taakka keveni vähän ja hän pystyi katsomaan Villeen, joka katseli häntä vino, surullinen hymy leveillä huulillaan.

"Sun hymys ei ole ainakaan muuttunut yhtään", sanoi Minttu ujosti ja päästi pienen hymynpoikasen ja itki nyt ilosta. Ville hymyili ja hänen silmänsä kimaltelivat ilosta, surusta ja riemusta, kun hän pitkien vuosien jälkeen oli jälleen löytänyt rakkaimpansa.

Elsia