Rakkaus?

Mä tapasin puoli vuotta sitten yhden ihanan pojan, joka muutti mun elämäni aika perusteellisesti. Se oli just semmonen ihminen, jota löytää nykyään aika harvasta. Se näki, kun mulla oli paha olla, ja tuli lohduttaan mua. Se pyys multa anteeks, kun se huomas, että sen sanat satutti mua. Se sai mut hymyilemään, kun mikään muu ei jaksanut naurattaa.

Luulin pitkän aikaa, että meillä olis ollut jotain. Että ehkä tää olis semmonen ihminen, joka ei kohtelis mua yhtä huonosti, kun kaikki muut, vaan jolla olis sen verran tunteita mua kohtaan, että me voitais olla enemmänkin, kun ystävät.

Yhtenä päivänä mä sitten päätin tarttua härkää sarvista ja kertoa sille mesessä, kuinka tärkee se on. Ja arvatenkin se sano, että se haluaa, että me ollaan ystäviä. Se sattu. Rupesin itkeen, enkä tiennyt mitä tehdä. Tuntu siltä, kun koko maailma olis kaatunu mun päälleni, ja mä en saanu henkee. Juoksin ulos ja päästin kaikki tunteet vapaaks. Itkin ja porasin ja itkin lisää, kunnes tajusin että mähän jäädyn tänne pihalle.

Seuraavana päivänä tää poika tuli mua vastaan koulussa ja katso mua niin säälivästi. Se halas ja sano, ettei halunnut, että mä masentuisin sen takia.

"Pitäiskö mun sitten pomppia ilosta ja laulaa hallelujaa, vai mitä sä haluut että mä teen?" mä kysyin siltä. Se sano että ei tietenkään. Ja että se ymmärsi.

Mutta siinä vaiheessa mä tajusin, että se ei ymmärtäny. Se ei ymmärtänyt pätkän vertaa siitä, kuinka paljon mua sattu, kun en kelvannut sille. Ja mä puolestani rakastin sitä. Ei se ollut vaan joku teini-ikäsen random ihastus, vaan mä oikeesti rakastin sitä. Rakastan vieläkin. Tuun ehkä aina rakastamaan.

On tosi vaikeeta päästää irti siitä, kun näen sen joka päivä koulussa tai myöhemmin illalla, kun ollaan kavereiden kanssa jossain. Ja pelkkä ajatus elämästä ilman sitä tuntuu tuskalta. Joten ehkä mun pitäis olla onnellinen, että saan pitää sen. Mutta pelkkänä ystävänä. Halusin olla niin paljon enemmän. Ehkä mua vaan ei yksinkertaisesti ole tarkotettu kellekään. En kai mä muuten tässä jamassa olis.

Mä tiedän, että rakkauden suhteen pitäis olla kärsivällinen, mutta kun mä en vaan enää yksinkertasesti jaksa odottaa, että mun aikani tulee!

Pitäiskö mun olla onnellinen siitä, että saan olla sun ystäväs, vai itkee, koska me ei ikinä tulla olemaan enempää kuin pelkät ystävät?

Forsythia