Herkules ja taivas
Kello 14.00
Naurahdan kimakasti. Sinulla oli tapana syödä maissimuroja suoraan paketista, ihan kuin et muka olisi jaksanut ottaa kuppia ja maitoa sitä varten.
Nytkin kätesi sulkeutui väistämättä paketissa olevien raksahtelevien murojen ympärille. Kului rauhaton tovi, kuulin sateen rummuttavan ikkunaa vasten, kuulin murojen rouskeen ja oman sydämeni lyönnit.
Sitten sinä puhuit. Puhuit sellaisella äänellä, joka oli tuskin hiljaisuutta kuuluvampi. Jaaritteluja itsenäisyydestä, perheistä, vetoketjuistakin.. Ja sitten meistä.
Ovi kävi ja minä vajosin tuoliin istumaan ja mulkoilemaan liian iloista pöytäliinaa.
Kello 23.35
Pöytäliinan mulkoilu vaikutti jo elämäntehtävältäni. Mutta sitten, heti kun ajattelin sitä, niimpä tietenkin, ovi aukesi ja sisään astui laupias ystäväni Yuki. Hän oli pieni ja sirorakenteinen sulosääri. Täällä New Yorkissa on monia kansalaisuuksia. Tummatukkainen ystäväni vaatimalla vaati, ärjymällä ärjyi minut ulos ja baariin. Se siitä ystävällisyydestä.
Kello 11.23 seuraavana päivänä
Minulla oli silmät yhä kiinni, mutta tunsin kuinka päätäni jyskytti. Pienet vihreät alastomat miehet tökkivät päätäni sisäpuolelta kovilla erektioillaan… Ravistin päätäni ja ihmettelin omituisia ajatuksiani. Siinä lomassa tajusin kuulevani raskasta hengistystä. Laskin kolmeen ja avasin silmät hitaasti. Ihan hyvännäköinenhän se oli. Ehkä vähän liian lihaksettomat käsivarret, mutta mitäpä siitä. Keräsin kamppeeni hiirenhiljaa ja astuessani ulos raittiiseen ulkoilmaan kuulin jonkun huutavan nimeäni.
Sinä! Minä säikähdin. Aivan liian paljastavat vaatteet päälläni ja levinneet meikit kasvoillani näytin tietenkin juuri siltä, että olisin harrastanut suuseksiä vieraan miehen kanssa, antanut tämän panna minua perseeseen ja nuolla vakoani. Nanosekunnissa olin kääntänyt selkäni sinulle ja puhtoiselle olemuksellesi ja juoksin niin kovaa kuin Deliashoesista ostamillani uusilla korkokengilläni pääsin. Kotona lukitsin oven varmuuden vuoksi turvalukkoonkin, sillä en halunnut, että edes yrittäisit murtautua sisään. Okei, no ehkä se oli vähän liioiteltua. Silloin puhelin soi. Yuki kysyi miten meni. Haukuin hänet lyttyyn, kun en muutakaan keksinyt. Hänhän sitä paitsi idean oli keksinyt ja kyllähän sen nyt kuka tahansa täysjärkinen arvaisi, että mihin semmoinen älyvapaus johtaisi. Hiljainen ääni päässäni sanoi, että minä silti olin itse suostunut, mutta en kuunnellut sitä.
Kello 18.46
Puhelin soi. Ehdotit tapaamista. En voinut kieltäytyäkään. Niimpä pukeuduin illalla parhaimpiini, punaiseen Cottenrotin mekkoon. Se ei onneksi ollut liian avonainen, koska muuten sinä olisit pitänyt minua vielä enemmän huorana. Otin mukaan mustan iltalaukkuni ja lähdin menemään. Matkalla törmäsin mieheen, joka pyysi puhelinnumeroani, vihjaili jotain alatyylistä alaruumiiseeni liittyvää, niimpä minä, vihaisena naisena, löin häntä kuonoon ja kiiruhdin tapaamaan sinua. Puistossa oli viileää ja taivas oli tumma, mutta tähtien peittelemä. Istuimme vierekkäin. Hiljaisuus. "Sano jotain", päässäni kirkui. Sanojotain, sanojotain, sanojotain, sanojotain, sanojotain! Olin jo aikeissa nousta ja lähteä arvokkaasti takamustani keinutellen, kunnes sinä yhtäkkiä rupesit puhumaan. Kerroit, että tottakai minulla oli oikeus tehdä mitä halusin, mehän olimme eronneet. Totuus iski kasvoihini kuin vastapaistettu kuuma kananmuna.
"Me – mekö olemme eronneet?"
"Näin taidamme. Vai enkö ole valoittanut sinua tarpeeksi, Ingrid kulta?" sanoit sarkastisesti kuin herra Tosimies ikään.
Katsoin sinua vihaisesti. Joskus olin rakastanut noita kahden maitopurkin ohuita kasvoja, mutta nyt en tiennyt mitä ajatella. Olit muuttunut. Tai me olimme kasvaneet erillemme. Apinamainen karvoituksesi ei edes kiihottanut minua yhtä paljon kuin ennen. Ennen minusta oli upea todeta uusille seurapiiriystävilleni, että mieheni oli oikea Tarzan! Vaan eipä ole enää mitään Tarzaneita.
"Kehtaatkin syyttää minua! Kaikkien ongelmien juuri ja alku olet sinä! Saastainen nilkki! Ensinnäkin sinä ja pikku ystäväsi vain hidastatte elämääni! Parempi kun pysytte kaikki oman apinarajanne sisäpuolella!" huusin vihaisena. Olin aivan hengästynyt pelkästä huutamista.
Katsoit minua murtunut katse silmissäsi, enkä minä kestänyt katsoa sitä, joten käännyin ja lähdin pois.
Se olikin viimeinen kerta, kun sinut näin ja, jos olisin tiennyt sen, olisin tehnyt jotain aivan muuta kuin huutanut. Minkäs ihminen epätietoisuudelleen mahtaa.
Kello 10.30 lauantaina reilun parin vuoden kuluttua
Olin aikaisin hereillä ja selailin lehteä. Olin pirteä ja olin pukenut safarihousut ja mustan ison lyhythihaisen päälleni. Siemailin rauhassa kahvia ja luin aamun lehteä. Olin päässyt kolmisen kuukautta sitten pois huumehoitolasta ja pitin aikani kuivilla oli käsillä. Olin siitä iloinen, eikä minun enää tehnyt oikein mielikään mitään aineita. Selasin nopeasti kulttuurisivut ja urheilusivut, en ikinä löytänyt niistä mitään mainitsemisen arvoista. Olin yhtäkkiä joutunut kuolinilmoitussivulle. En koskaan lukenut niitä, koska inhosin kuolemaa. Inhosin niin paljon. Vihasin sitä, miten jotkut viattomat sivulliset kuolevat sairauksiin ja murhiin. Elämä on vaarallista. Silmäni haravoivat sivua läpi. Kahvikuppini tippui lattialle, räksähti, ilmeisesti meni rikki, mutta en välittänyt. Sinä! En ymmärtänyt mitään. Mutta ethän sinä… Ei, ei se voinut olla mahdollista. Nuo olivat kyllä vanhempiesi nimet, mutta… EI! Ethän sinä käyttänyt, paljon ainakaan. Sisälleni syöksähti jo pitkään hiljaa vellonut tuska ja se riistäytyi käsittämättömäksi ja vaikka minä löin päätäni kuinka paljon seinään, se ei hellittänyt. Itkin ja karjuin ja kiljuin samaan aikaan mielipuolisesti. Sinä, puhdas mies. Ei voinut olla totta! Olin ajatellut yllättäväni sinut laitoksesta päästyäni uudella imagollani, mutta suunnitelmani valui kuiviin silmieni edessä! Kuiviin… Kuivilla… Huumeet…
Seuraavana yönä heräsin vierestäsi valkoisella vuoteella. Kaikkialla oli uskomattoman kaunista ja kesyä. Valoisaa oli ja kevyt tuulenviri pörräsi kasvoillasi. Suutelin sinua. Hymyilin autuaana ja onnellisena, kun tartuit niskastani kiinni, kuten aina ennenkin. Hipelöit leukaani, kasvojani, kulmaluitani, kylkiluitani, lantioluitani, käsivarsiani, kaulaani.
"Kyllä, se olen minä! Se todellakin olen minä!" haukoin henkeä.
"Ja tiedätkö mitä? Minä todellakin rakastan sinua", sanoit suudelmiesi lomasta.
Muut kuolleet hurrasivat ja hymyilivät.
Tarvitsisikohan edes sanoa, että New York on lempikaupunkini?