Niinä öinä joina et ollut vieressäni

Päivällä saatan kestää ja peittää itseni maskin taa,

mutta yöllä,

kun paidaudun sänkyyni en jaksa enää unohtaa,

riisun suojaavan maskini ja alan itkeä.

"Olet jättänyt minut…

-Niinkö?"

Olen kysynyt tuon kysymyksen tuhannet kerrat,

en enää muista monestikko,

enkä välitä siitä.

Välitän vain sinusta!

Miksi et voi uskoa,

miksi et voi toivoa,

miksi et voi lakata

satuttamasta minua enää yhtään enempää!?

En ketakaikkiaan jaksa yhtään teeskenneltyä sanaa,

yhtään teeskenneltyä liikettä,

ylipäätänsä yhtään mitään mikä liittyy sinuun,

mutta juuri kun olen saanut itseni tuuditettua itkun keskeltä uneen

sinä saavut uneeni ja teet siitä maailman parhaimman unen jossa haluan viettää koko loppu elämäni.

Riipun siinä viimeiseen hetkeen asti ja toivon, että saan sulkea sinut itselleni,

mutta herään.

Samperi miksi annan itseni aina herätä!?

Suuttumukseni ja vihani laantuu kun muistan sinut,

seuraava aste on kuvitteleminen

ja sen jälkeen viimeisin ja satuttavin aste

on toivominen,

että kaikki käy toteen,

mutta ei,

ei mitään taaskaan tapahdu!

Kuvittelin liikaa ja ajattelin,

en antanut sinun kadota.

Miksi sinä et voi antaa minun kadota?

Päästäisit minut ohi kiitävään tuulenpuuskaan,

joka kuljettaisi minut maailman ääriin,

kauemmas kaikesta,

kauemmas sinusta…

Mutta et tee sitä,

pidät minua hihnassa luonasi

ja minä olen niin tyhmä, että en pääse siitä irti.

Oikeastaan en halua edes päästä siitä irti,

haluan pysyä hihnassasi niin kauan,

että tuska on poissa…

Ihmiselle, joka satuttaa minua,

mutta samalla ihmiselle joka loi tämän tarinan,

sillä ilman sitä ihmistä ja innoittajaani ette saisi nauttia tästä.

Hani