Elämän lenkki
Lenkki oli jo puolessa välissä. Viisi kilometriä oli mennyt ja vielä toiset viisi jäljellä. Ne kymmenen kilometriä eivät kuitenkaan tunnu mistään, ei kropassa, ei mielessä eikä myöhemmin päivälläkään tunnu, että olisi ollut lenkillä. Askel askeleelta olen lähempänä matkan määränpäätä, omaa kotia. Se ei kuitenkaan aina tunnu palkitsevalta paikalta lenkin jälkeen, varsinkaan jos sisko on kotona. Ei voi tehdä loppu venyttelyjä rauhassa, koska hän joko valittaa puuskutuksesta tai sitten nauraa. Helppo hänen on puhua, kun on sellainen tikku.
Sen kymmenen kilometrin aikana, minkä joka päivä pyrin tekemään, ei kuitenkaan anna enää tyydytystä siitä, että olisi tehnyt jotain. Lenkin jälkeen on edelleen sellainen olo, että ei ole tehnyt tarpeeksi. Mikään ei tunnu riittävän, mikään ei ole tarpeeksi. Yritän kuinka paljon tahansa, niin mikään ei tunnu missään, missään ei tunnu olevan mitään järkeä ja silloin mietin: "Miksi teen tätä?"
Lenkillä ehdin hyvin ajattelemaan kaikkea mitä on tullut tehtyä ja mitä ei. En siltikään kovin usein halua miettiä sitä, mitä on tullut tehtyä. Menneisyys tuntuu liian kipeältä, tylsältä tai nololta. Jälkiviisaus voittaa aina mieleni: "Miksi en tehnyt näin" ja "Olisi pitänyt tehdä toisin". Usein vahingossa mieleeni tulee joku vanha asia, mitä en ehdi torjumaan tarpeeksi ajoissa. Se saa mieleni valtaan, tunkeutuu joka kolkkaan, ei jätä tilaa muille ajatuksille ja tukahduttaa kaiken muun. Muisto on usein kielteinen, sellainen mitä en haluaisi muistaa, koska usein olen itkenyt ja surrut sen takia. Silloin yritän jälkeenpäin torjua ajatuksen ja vaistomaisesti sanon ääneen: "Ei, lopeta" ja samalla teen jonkun erikoisen liikkeen, kuten lyön itseäni. Muistot sattuvat eniten, en haluaisi ajatella niitä ja siksi yritän torjua ne. Harvoin torjuminen onnistuu jälkeenpäin ja näin muisto pysyy mielessäni, eikä se lähde sieltä pitkään aikaan pois. Mikä avuksi? Ne muistot eivät muille ehkä merkitsisi mitään, mutta minulle ne ovat ylivoimaisen vaikeita, enkä vain pääse yli.
Askeleet ovat kevyitä, luonnollisia, eikä se tunnu liikunnalta. Olen silti liian heikko, jotta alkaisin juosta matkaa, en vain pysty siihen. Ehkä pelkään epäonnistuvani ja juoksevani liian vähän, ehkä siksi en edes viitsi yrittää, en halua huomata heikkouksiani. Aivan kuin Torey Haydenin kirjassa "Tiikerin lapsi", missä Sheila tyttö ei halunnut kirjoittaa, koska ei halunnut nähdä virheitään; sama asia taitaa päteä tässäkin asiassa. Niin monet kerrat olen tuntenut epäonnistuvani, että en edes jaksa enää yrittää, sillä miksi yrittää, kun kuitenkin tietää epäonnistuvansa? Epäonnistuminen on hermoja raastava tunne. Ei pysty ajattelemaan selkeästi, on vain pettynyt, vihainen ja surullinen, eikä mikään enää onnistu silloin miettii vain omaa epäonnistumistaan.
On sanottu että ihmisen elämä on kuin joki: Välillä menee vain virran mukana, mutta usein valitaan kuitenkin oma reitti, tahti ja suunta. Oma elämäni kuitenkin tuntuu enemmän omalta lenkkireitiltäni: On ylä- ja alamäkiä, mutta kuitenkin alamäkiä tuntuu aina olevan enemmän ja ne tuntuvat pidemmiltä. Tahti on aina sama: ei pysty hidastamaan, eikä nopeuttamaan vauhtia, aina sama tahti, päätti sitten mitä tahansa, koskaan päätös tahdin muuttamisesta ei vaikuta mihinkään. Suuntakaan ei muutu, paitsi lenkin puolivälissä, aivan kuin ottaisi takapakkia, kun vaihtaa suuntaa: lähtee vain takaisin lähtöpaikalle, ei ole mitään maalia, vain lähtöpaikka.
Joskus lenkki kuitenkin auttaa selkiyttämään ajatuksia ja tuntemuksia, mutta sellaista lenkkiä, minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan. Mihin se lenkki on kadonnut? Miten saisin sen takaisin? Sama kuin että miten saisin elämän ilon ja halun takaisin ja mihin ne ovat kadonneet? Lenkillä käyminen ja elämä ovat näköjään minulla sidoksissa toisiinsa ja yleensä nyt niistä molemmista saatava iloisuuden ja onnellisuuden tunne on poissa, ne kaksi asiaa joiden ansiosta jaksan olla itseni, nyt en kuitenkaan kestä itseäni enkä halua tehdä mitään. Olen jäänyt puolitiehen tällä matkalla, enkä näe loppua missään. Milloin maali tulee näköpiiriini ja millä tavalla sinne saavun: Voittajana vai häviäjänä?