Toiveiden tie kpl 2
Oli kylmä, mutta henkeäsalpaavan kaunis yö. Tähdet välkehtivät kirkkaasti taivaalla, sisartensa revontulien rinnalla.
Pakkanen nipisteli poskiani saaden punan kohoamaan kasvoilleni ja huuleni muuttumaan sinertäviksi kylmästä. Hyinen pohjoistuuli hulmutti avonaisia hiuksiani kuin kurittaen luvattomille teille lähtenyttä lasta. Se kuiski kuitenkin korviini lempeitä sanoja, jotka antoivat hieman lohtua suruuni.
Tiesin, että päätökseni lähteä oli oikea ratkaisu, oman terveyteni kannalta, mutta en siltikään voinut olla tuntematta syyllisyyden pistosta sydämmessäni, koska jätin omaiseni, ja kaikki ystäväni taakseni hyvästelemättä.
Seisoin vaaran laella katselemassa vielä viimeisen kerran paikkaa, jota olin kutsunut kodikseni vajaan 10 vuoden ajan.
Suljin silmäni ja painoin näkymän syvälle sydämeeni. Näin halusin muistaa kotini, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Heitin äänettömät jäähyväiset perheelleni, joka oli juhlimassa tuolla alhaalla veljeni Migelon kunniaksi järjestetyissä juhlissa.. Tulisin ikävöimään heitä kaikkia, enkä kuitenkaan tulisi.
Olin aina ollut ulkopuolinen, liian laiha, liian ruma, liian kokematon ja kömpelö.
Vaikka yritin muuttua, niin mikään ei koskaan kelvannut.