Hiljainen kuisti

Yksinäisyys, on hiljainen kylätie.

Tuulessa narahteleva porstua vain seuranain.

Ystävät jo menneet viimeiselle matkalle,
vain kaipaus jäi.

Lehtensä tiputtaneessa puussa.

Varis.

Tuo karhealla äänellä laulava,
juhlapukuun sonnustautunut herra.

Myös hän yksin istuen kylmenevässä illassa,
se kai ehtoolla kaverina mulla.

Istahdan hetkeksi,
kuppi mustaa kahvia vienosti höyryten,
karheassa kädessä ja taas porstua juttelee.

Kumpa ymmärtää sitä voisin,
mitä sanottavaa sillä on.

Muistot vain ystävinä.

Aurinko nousee taas aamulla.

Kiva olla,  hengittää vapaasti.


Koboltti