Aurora
Hän ikävöi lastaan joka päivä.
Ei ole hetkeä, jolloin Aurora ei olisi hänen ajatuksissaan, ei ole hetkeä, jolloin hän ei kaipaisi Auroraa syliinsä.
Aurora, hänen enkelinsä, hänen vauvansa, hänen elämänsä.
Kun raskaustesti lopultakin näytti positiivista tulosta, hän ei tiennyt itkeä vai nauraa. Kyyneleet olivat lähellä, ilon tai hämmästyksen kyyneleet. Tai ehkä molempien.
Koska tämähän muuttaisi hänen elämänsä täysin. Hän saisi arkeensa tarkoituksen, pienen ihmisen jota hoitaa ja rakastaa.
Hän painoi kätensä vatsalleen ja vaikka tiesi ettei voisi useaan kuukauteen tuntea mitään, hän silti tiesi vauvan olevan siellä. Odottamassa ja kasvamassa. Hänen enkelinsä, hänen oma vauvansa, hänen lapsensa.
Hän päätti, ettei kertoisi Arille mitään. Lähtisi vain. Ei hän tarvitsisi lapselleen isää, hän pystyisi kasvattamaan lapsen yksinkin.
Ja Ari nyt oli mitä oli. Tai siis, tietenkin hän rakasti Aria, miksi muutenkaan hän asuisi tämän kanssa ja puhuisi naimisiinmenosta. Mutta silti. Ei Ari ollut mitään ihanneisätyyppiä. Hän halusi lapselleen vain parasta. Parasta ja kauneinta mitä saattoi olla.
Hänestä tulisi maailman paras äiti.
Hän jätti Arin syksyn ensimmäisenä päivänä.
Muutti äitinsä luokse asumaan, kunnes löysi asunnon Tampereen Kalevasta. Kuudenkymmenen neliön kaksio, vasta remontoitu kylpyhuone ja keittiö. Asunto oli tietenkin kallis, mutta vauvan vuoksi hän uskalsi ottaa pankista tarpeeksi suuren lainan.
Oma asunto. Ikioma.
Vain parasta ja kauneinta hänen lapselleen.
Tietenkin oli raskasta kantaa vastuu kaikesta yksin. Ja mahan kasvaessa suuremmaksi ja suuremmaksi, asiatkin vaikeutuivat. Lääkärissä käynnit, aamupahoinvointi. Hänen täytyi itse käydä kaupassa suolakeksien ja kermavaahdon vuoksi.
Mutta kun vauva ensimmäistä kertaa potkaisi, hän tiesi tehneensä oikein. Vain hän ja vauva.
Parasta ja kaunista.
Viimeiset raskauskuukaudet olivat kipeitä ja rankkoja.
Hänet määrättiin vuodelepoon ja pelättiin raskausmyrkytystä.
Mutta hän kesti. Hammasta purren ja kädet verille raapien. Mutta hän kesti.
Synnytyksessä hän oli aivan yksin. Ei hän halunnut mukaan äitiään, ei parasta ystäväänsä. Vain hän ja vauva.
Ja kun Aurora lopulta syntyi, se oli kauneinta mitä hän oli koskaan nähnyt. Rakkaus tuntui kipuna sydämessä ja Auroran ensimmäinen parkaisu sai hänet itkemään.
Heidän tarvitsi olla sairaalassa vain kaksi yötä. Sairaalassa hän ei päästänyt Auroraa silmistään, pelkäsi tämän vaihtuvan johonkin toiseen vauvaan hänen käydessään vessassa tai kahvilassa. Joten hän ei käynyt missään ilman Auroraa.
Yöt hän valvoi tämän kauneutta ihastellen.
Kotona kaikki tuntui aluksi oudolta ja erilaiselta, ehkä jopa ahdistavaltakin. Aurora vain itki ja itki. Eikä lopettanut vaikka hän sylitti, heijasi, rakasti ja suukotteli.
Aurora ei suostunut syömäänkään, ei vaikka hän kuinka tarjosi tälle rintaa.
Syö, rakas, syö, hän kuiskaili ja yritti ja yritti. Mutta Aurora vain käänsi päänsä sivuun ja itki.
Hän ei saanut nukuttua. Aina kun hän oli vajoamassa uneen, kauniin ja täydelliseen uneen, Aurora aloitti itkun ja huudon.
Ja hänen oli pakko nousta ja yrittää lohduttaa.
Niin kului viikkoja.
Hän ei jaksanut enää mennä kauppaan, ei vastata puhelimeen, ei hakea postia alakerran postilaatikosta.
Vain hän ja vauva.
Lopulta hän ei jaksanut edes nousta sängystä. Ei vaikka Aurora itki ja itki. Hän painoi tyynyn korvilleen ja kieltäytyi kuulemasta.
Ja kun hän heräsi, hän heräsi sairaalasta.
Eikä Auroraa ollut missään.
Hän istuu ikkunan edessä ja ikävöi. Hänen enkeliään, hänen vauvaansa.
Vain parasta ja kaunista.