Mimosa
MIMOSA
Hänen olkapäähänsä on tatuoitu tytön nimi. Mimosa. Kuin silkkiä. Pehmeää ja niin kaunista, ettei sitä uskalla koskettaa jotta se ei menisi rikki tai katoaisi. Kuin kuiskaus tuulessa.
Mimosa oli heti ensi kerrasta erilainen. Syvempi, etäisempi, kauniimpi, vaikeammin tavoitettava. Kun Mimosa lopulta huomasi hänet ja hymyili, hän oli mennyttä miestä.
Hänelle sanottiin, että ei Mimosa ollut edes kaunis, miksi hän sellaisen halusi? Kummallisen ja synkän, omiin ajatuksiinsa hukkuneen tyttö, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis? Miksi hän ei ottaisi sitä kaunista blondia, joka varmasti kuuntelisi jokaista häneen sanaansa ja ottaisi aina suihin, tekisi kaikkensa häntä miellyttääkseen?
Mutta ei. Hän halusi Mimosan.
Ja Mimosan hän sai. Kaksi kuukautta ensi tapaamisesta hän polvistui Mimosan eteen ja kosi. Ne olivat hänen siihen astisen elämänsä pisimmät minuutit. Mimosa piti hänen kättään käsiensä välissä ja vain katsoi häntä. Hänestä tuntui kuin Mimosa olisi nähnyt hänen sieluunsa, nähnyt hänen tyhjyytensä, pelkonsa ja kipunsa. Ja kaikesta näkemästään huolimatta Mimosa sanoi lopulta kyllä.
He eivät ostaneet kihlasormuksia, sen sijaan he taittoivat paperin keskeltä kahtia ja kumpikin piirsi omalle puolelleen taitoksen viereen sen mitä näki heidän suhteessaan.
Mimosa oli piirtänyt omalle puolelle paperia ruusun. – Ruusua sanotaan täydelliseksi, sen terälehdet ovat järjestäytyneet uskomattoman monimutkaisesti ja henkeäsalpaavasti. Ja vaikka yksin emme ole täydellisiä, voimme yhdessä olla kaikkein kauneinta. Hänestä se oli kaunein rakkaudentunnustus mitä saattoi kuvitella. Ja sen jälkeen häntä hieman hävetti esitellä oma piirrustuksensa. Se vaikutti niin mitättömältä ja varsinkin siksi, että sille ei ollut mitään kauniita ja syvällisiä perusteluja. Mimosa ajatteli asiat niin eri tavoin kuin kukaan hänen tuntemansa tyttö, että hän ei aina tiennyt miten olla. Mutta kun Mimosa kosketti hänen kättään pyytävästi, hän näytti oman puolensa. Hän oli piirtänyt auringon. Koska Mimosa oli hänelle aurinko, heidän suhteensa oli hänelle se kaikkein välttämättömin, se mitä ilman ei voisi elää. Heidän suhteensa oli lämpöä ja valoa, ja samalla sitä kaikkein polttavinta tuskaa, aivan kuin aurinkoa koskettaessaan polttaisi sormensa. He muokkasivat kuvia niin, että niistä tuli yksi. Siitä ei edes kunnolla erottanut, missä ruusu loppui ja aurinko alkoi. Ei heistäkään enää erottanut, mistä toinen alkoi ja mihin toinen loppui. He jakoivat toistensa tyhjyyden, kivun, pelot ja rakkauden.
He veivät piirtämänsä kuvan tatuoijalle; Mimosa otti tatuoinnin alaselkäänsä ja hän niskaan. Ja niin he olivat kihloissa.
Sitten eräänä syyskuun iltana hän ei löytänyt Mimosaa tullessaan töistä kotiin. Ei mitään. Kaikki tavarat olivat paikallaan, Mimosan yöpaita keskellä makuuhuoneen lattiaa ja pyyhe kosteana myttynä vessanpöntön päällä. Aivan kuin ennenkin. Mutta Mimosaa ei enää ollut.
Hänen maailmansa hajosi. Seuraavat päivät menivät unessa, todellisuutta ei hänelle enää ollut. Hänelle ei ollut jäljellä enää mitään.
Vasta kahden viikon kuluttua siivotessaan hän löysi kirjeen. ”Rakas, sä olet mun puolikas, sä olet se osa joka tekee mut täydelliseksi. Ja siksi mun on nyt pakko lähteä. Älä silti päästä musta ikinä irti.”
Niin. Lopulta hän sai takaisin elämän syrjästä kiinni, arki jatkui tuttuna ja turvallisena, aamulla töihin, illalla töistä kotiin, viikonloput baareissa, joista hän silloin tällöin pokasi jonkun kauniin blondin pantavaksi.
Kului yhdeksän kuukautta. Hän oli jättänyt Mimosan tavarat paikalleen, tietenkin nostanut yöpaidan lattialta ja laittanut pyyhkeen kuivumaan ja oli hän pessyt Mimosan tuoksun pois petivaatteista ja olohuoneesta.
Yhdeksän kuukautta, sunnuntaiaamu ja ovikello soi. Hän menee avaamaan kalsareissaan. Oven takana seisoo Mimosa, hän tuntee Mimosan tuoksun ja luulee tulleensa hulluksi, kuvittelevansa Mimosan. – Moi, Mimosa kuitenkin sanoo ja hymyilee pienesti mutta aivan kuin ennenkin. Hän ei osaa sanoa mitään, vetää vaan oven selälleen ja päästää Mimosan sisään. Vasta silloin hän huomaa pienen nyytin Mimosan sylissä. Mimosa huomaa hänen huomanneen ja hymyilee, tällä kertaa kauniisti ja suuremmin. Mimosa ojentaa nyytin häntä kohti. – Tämän takia mä lähdin. Hän ottaa nyytin vastaan. Vauva on aivan kuin Mimosan kuva, sillä on Mimosan nenä ja silmäripset. Ja silti hän tunnistaa vauvassa omia piirteitään, suun ja leuan ja …. Hän nostaa katseensa vauvasta Mimosaan ja Mimosa hymyilee kauniimmin kuin koskaan. – Niin, tässä on meidän vauva. Aurora. Tässä kaikki on täydellistä, niin kuin me yhdessä oltiin täydellisiä. – Ollaan, hän korjaa. – Yhdessä me ollaan täydellisiä. Mimosa ei vastaa mitään, hymyilee vain ja silittää hänen kättään.
Sitä kestää kaksi kuukautta. He ihastelevat yhdessä Auroran ensimmäistä hymyä, ensimmäistä päännostoa, ensimmäistä kurlausta. Ja sitten eräänä aamuna herätessään hän tietää Mimosan olevan poissa. Aurora nukkuu ja tuhisee pinnasängyssä, mutta Mimosa on poissa.
Seuraavana päivänä tulevat poliisit ja ilmoittavat asiasta. Oikeastaan hän jo tiesi. Tiesisiitä hetkestä lähtien, kun näki Mimosan hymyn ensi kertaa. Että Mimosaa ei oltu luotu tänne, vaan jonnekin parempaan ja kauniimpaan paikkaan. Että tämä oli vain väliasema matkalla sinne.
Hautajaispäivänä hän käy ottamassa Mimosan nimen olkapäähänsä.
Päivät kuluvat, ikävä muuttuu kaipaukseksi. Aurora kasvaa ja varttuu ja näyttää joka päivä enemmän äidiltään. Ja joka ikinen päivä hän rakastaa tytärtään enemmän.
Koska rakkautta me kaikki janoamme.