Minun suruni

Suru asuu minussa.

Näen sen peilistä katsoessani. Sormissani kun yritän kirjoittaa paperille kauniita sanoja. Äänessäni, kun sanon rakastavani. Aamuöisin minun vieressäni, peittooni käpertyneenä.

Siksi en uskalla koskettaa sinua.

Käännän kasvoni sivuun kun yrität suudella. Pujotan käteni pois sormiesi lomasta kuin vahingossa. Makaan vieressäsi sängyllä paikallani, täysin liikkumatta, kunnes hengityksesi tasaantuu ja uskallan kierähtää pois kainalostasi ja siirtyä kauemmaksi. En siksi, etten rakastaisi sinua, vaan siksi että minua pelottaa.

Usein sanasi saavat minut kyyneliin. Silloin katson toisaalle ja piiloudun kylpyhuoneeseen. Onhan se ainoa paikka, jossa voin olla rauhassa.

En rauhassa sinulta vaan rauhassa surultani.

Joskus mietin, että uskaltaisinko kuolla puolestasi. Uskaltaisinko hypätä sillalta, viiltää ranteeni auki, syödä kaikki unilääkkeeni, jotta sinulla olisi parempi olla.

Haluaisin palata ajassa taaksepäin, jotta voisin olla vastaamatta sinuun hymyysi, lähtemättä mukaasi niistä tupaantuliaisista, suostumatta kosintaasi kolme kuukautta tunnettuamme.

Haluan sinulle vain pelkkää hyvää. Ja huomaan itse tuottavani sinulle kipua, repiväni kätesi ja selkäsi ja jalkasi verille, satuttavani sinua kun en voikaan rakastella kanssasi. Kun kuiskaat rakastavasi minua, minä siirryn vaistomaisesti kauemmaksi. Ja kun uskallan vasta paljon myöhemmin katsoa sinua silmiin, näen niissä kyyneleitä.

Enkä halua saada sinua itkemään. Olethan minulle kaikki, mitä minulla on. Sinä olet se, jonka takia luopuisin itsestäni.

Tiedän, ettet koskaan lähtisi, jättäisi minua. Sinä silittäisit minut joka ilta uneen, suutelisit mustelmani pois, rakastaisit minua arvistani huolimatta. Et vaatisi minulta mitään, haluaisit vain pitää minut luonasi.

Kun vain uskaltaisin antaa sinun rakastaa. Kun vain uskaltaisin antaa sinun nähdä sisälleni, nähdä tyhjyyteni ja riekaleisen sieluni.

Mutta suru asuu minussa ja minä pelkään.

En halua siirtää suruani sinuun. En halua, että sinä joudut kantamaan minun taakkani, minun kipuni, pelkoni ja menneisyyteni.

En halua, että tiedät miten minua on satutettu ja miten minä pelkään sinun satuttavan minua. Vaikka tiedän, ettet satuttaisi, et koskaan heittäisi minua seinään, et läimäyttäisi kasvoille, et rikkoisi. Millään tavoin, et ikinä.

En vain osaa luottaa. En enää. En kehenkään. Ja se että en osaa luottaa edes sinuun, tekee surustani suuremman.

Minun kaunis ja pohjaton suruni. Sinun kaunis ja parantava rakkautesi.

Sinun vuoksesi teen mitä vain, sinun vuoksesi minun ei tarvitse olla olemassa. Ei enää.

Satutan sinua nyt viimeisen kerran.

Anna minulle anteeksi.

kruzevo