Suhde & armeija
SUHDE & ARMEIJA
Olen sen verran vanhoillinen, että armeija on mielestäni joka suomalaismiehen velvollisuus enkä siksi haluaisikaan rakkaani olevan mahdollisesti vastuuta karttava ja laiska sivari, vaikka se varmaan tekisikin vähemmän hallaa suhteellemme.
Mieheni se hyppii metsässä juurakon seassa ja on 40 kilometrin pikamarssilla, eikä keskeyttäminen ole suotavaa vaikka jalkaan sattuisikin. Ihmekös kun moni saa armeijasta loppuikäisen polvi- tai muun vamman, ei sitä pieni korvaus korvaa mitenkään. Mutta entäpä kuinka kumppanista voisi olla murehtimatta, kun paikassa jossa sattuu paljon vahinkoja ja on paljon ihmisiä joiden kesken taudit leviävät on huono terveydenhoito? Kulta on 38 asteen kuumeessa ja lepäämään ei pääse, kun vaadittaisiin 38.5 ja jotkut laiskat ovat täyttäneet vuodepaikat fuskaamalla, sekä jonkinlainen flunssa on lisäksi kokoajan kaikilla päällä. Asiaahan ei helpota tieto siitä että lääkäri käännytti jonkun toisen ovelta, joka sittemmin kuoli. Nämä asiat eivät välttämättä ole pinnalla sinänsä joka päivä, mutta aina kun jotain tapahtuu se nostaa päätään, ja aina sitä tietenkin jollainlailla pelkää että jotain sattuu, vaikka sitten joku toheloisi aseenkäsittelyssä, joiden väärässä paikassa laukeamisesta kuulee kyllä aina silloin tällöin. Jotenkin kummallisesti tuppaa puhelinyhteys takkuvavan aivan tavallisilla iltavapaillakin aina silloin kun on tärkeistä asioista tai tunteista puhuminen käynnissä, joka taas aiheuttaa turhaa huolta yksinäisin öihin valvottaen.
Meillä on nyt ensimmäinen seurusteluvuosi käynnissä ja se korostaa seuraavan merkitystä, mutta pidemmissäkin suhteissa merkitystä ei voi vähätellä, kun aina silloin kun pariskunnat viettäisivät yleensä aikaa yhdessä, kuten syntymä-, vuosi- ja ystävänpäivät mies tuntuu olevan sidottuna kiinni armeijaan ja yhteiset suunnitelmat menevät pilalle mahdollisesti viimetingassa tehtyjen lomamuutosten takia Kapiaisten päätöksestä, eikä siitä auta valittaa. Ymmärtäähän sen ettei lomat aina yksiin natsaa jos jotain viikolle osuu, mutta tuntuu, että huonolla tuurilla viikonloppuun kohdistuvatkin suunnitelmat eivät kiinniolon takia tule passaamaan. Jos nyt muutenkin ero ja eroamisen hetket, kun junilla lähdetään asemalta erisuuntiin, kirpaisee, niin etenkin tuolloin kun olisi syytä johonkin juhlaan tai lohduttavaan syliin. Ikävää yleensä tuppaa myös lisäämään heikko yhteydenpitomahdollisuus puhelimitse, etenkin kun mies on leireillä jolloin ei ole aikaa tai akku loppuu kesken, kun ei edes pysty näkemään.
Mutta onneksi nyt ensimmäinen puolen vuoden kiipeäminen ylämäkeen on ohi ja nyt alkaa alas laskettelun aika lähemmäksi normaalia suhdetta, yhteistä aikaa ja kykenemistä olla toiselle läsnä ja huolehtia, kohti tietoa missä rakas on ja mitä tekee, kohti turvallista suhdetta ilman kokoajan vallitsevaa epätietoisuutta ja kylmää sängynvierustaa. Onnea niille joilla tämä kaikki edessä, sillä tämä on yhteinen kärsimysmatka, ainakin ajoittain jos ei aivan koko ajan.
Kolumni humoristisella vivahteella ilman tarkoitusta loukata ketään, mutta sisältämällä faktatietoa.