Tapio
On metsä kotini.
Siellä missä tallaan,
uusi verso kasvaa.
Minä puhun metsien kieltä,
vain minä voin ymmärtää sen mieltä.
Kumartaa sen asukkaat minua kuninkaanaan.
On koittanut kevät aika,
siitä alkaa uuden luomisen taika.
Uneksiminen jäädä saa,
väistää pimeä valoa.
Jään tilalla elo koristaa saloa.
Vaan mitä onkaan edessäni?
Metsä hakattu ja valjastettu,
maa raiskattu ja paljastettu.
Ei sinne peipot pesiä tee,
naakatkin muualle karkaa.
Oli monilla puilla oma ääni,
nyt on vaiennut koko lääni.
On poissa kotini,
kerran niin kaunis.
Mutta vielä en ole viimeistä kertaa kahlannut joissa.
Surusta syntyy puro,
kasvaa siitä kuohuva koski raivoisa.
On tullut aika koston.
Aika kerätä yhteen asukit metsän,
vielä elossa olevat kodittomat.
Jopa viisaat pöllötkin.
Nouse tuuli myrskyiksi,
nosta meret tyrskyiksi.
Puut rakkaat,
te harvat jäljellä olevat.
Kietokaa juuret hyökkääjien jalkoihin,
kiskokaa heidät maan rakoihin.
Nyt on aika viimeisen marssin kohti tuhoa,
kohti voittoa.
Kun me olemme poissa,
kaatuu myös vihollinen.
Niin kuin vanha kelo,
jota nuollut on palo.
Tämän kaiken anna painajaista olla.
Sillä ilman minua maailmaa ei ole.
Minä olen luonnon ilmentymä,
metsien kuningas.
Minä olen Tapio.
Omistettu äidilleni, joka valitsi tämän nimen yhdeksi nimistäni. Ikävää, ettet koskaan nähnyt sitä valmiina.