Tuomittu

Se mitä olin kerran, kuoli aikaa sitten.
Kun sinuun kajosin viimeisen kerran.
Petos niin synkkä, musta hetki pimeydessä,
meidät hengettömiksi muutti.

Seinä kivinen paljas on elämäni nyt.
Mielikuvat utuiset eteeni ilmestyvät.
Vain yksi tapa unohtaa,
seinää päin täysiä juosta.

Unohduksen luulin sen toisella puolen odottavan.
Heräsin ja maailma oli musta.
Minuun enemmän sattui.
Valon tunnelissa nähdä sain, kaukana siellä minne päässyt en.

Tyhjyydessä olen yksin, menetyksen yhä tuntien.
Alastonna edessä Tekojen Peilin.
Selvästi näen ensimmäistä kertaa, kuinka teräs kylmä hurmeeseen tahriutuu.
Uudestaan ja uudestaan, ei koskaan loppuen.

Se en ole minä, se en ole minä..

Kipu häpeään minut elävältä nylkisi,
vaan jos kuolla uudestaan voisi.
Rantaan sumuiseen Tuonelan virran viimein saavun.
Toisella puolen sen odottaa kuoro enkelten.
Yli virran kun päästä yritän, laulaen kuoro minut torjuu.

”Vielä hänen vuoronsa ole ei.
Kaikki tekonsa hänen ensiksi kohdattava on.”
Enemmän pelkään kuin koskaan aikaisemmin.
Miks’ kukaan kerro ei, kuinka katua syntejään?

Synkkä kohtalo tuomitun, edessä odottaa tuolla puolen...

Melancholy Man