Sinä
- Sinä, sanoin kauhistuneella äänellä, Mitä sinä täällä teet?
- Tulin vain katsomaan onko täällä ketään. Sanoit hiljaa ja tuijotit merelle.
- Jaahas. Sanoin ja käänsin selkäni takaisin kohti aurinkoa.
Muistot tulivat väkisinkin mieleen kun istuuduit siihen viereeni. Katsoin suuren tammen alle ja muistin miten joskus istuimme siinä. Minä sinun kainalossasi. Mutta en enää. Aikaa oli kulunut jo kuukausia.
- Oletkos yksin? kysyit
- Olen. Mitä siitä?
- Ajattelin vain.
- Älä. Se ei sovi sinulle.
-Vieläkin vihainen?
-Minäkö? Mistä muka? Siitäkö ettemme ole enää yhdessä? Älä nyt itsestäsi liikoja luule. Naurahdin
-Enhän minä, minä nyt vain.. Vaikutat niin kireältä.
-Mitä se sinulle tekee olinko kireä vai en? Siinä kun olet niin voisitko levittää tuota aurinkorasvaa minun selkääni?
-Tietysti. olisi minulla ollut sinulle kyllä asiaakin.
-Siis tulit tänne sittenkin vain etsiäksesi minut käsiisi. Arvasin. Samanlainen kuin ennenkin.
-Ei mitään sellaista, mutta äiti ajatteli.. voisitkohan joku päivä tulla käymään?
-Teillä? En minä oikein tiedä. Siellähän on Minkakin.
-Sara, se merkitsisi äidille todella paljon. Isän kuoleman jälkeen äiti ei ole ollut entisellänsä.
-En yhtään ihmettele.
Huomasin kuinka silmäsi kostuivat. Muistelin sitä kurjaa tiistaiaamua, kun soitit kertoaksesi ettei Jannea enää ole. Sinä päivänä tunsin itseni entistä surullisemmaksi. Ensin meidän tiemme erosivat ja sitten isäsi äkillinen pois meno. Rakastin isääsi niin kuin omaani, rakastin sinuakin ja ehkä vieläkin jollain tavalla.
Pyyhin kädelläni kyyneleitä poskeltasi. Katseemme kohtasivat ja näin lämpöä silmissäsi.
-Lähtisimmekö heti? Kysyin, tietysti tahdoin auttaa.
-Mennään vain. Minka kylläkin on vielä siellä..
-Antaa olla. Enhän minä Minkaa tule tapaamaan?
Menimme autollasi. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan koko automatkalla. saavuimme teille. Juoksin sisälle ja olin törmätä Minkaan.
-Ei täällä enää sinulle mitään ole.
En ollut kuulevinani mitä hän sanoi.
-Missä Eija?
-Olen täällä keittiössä.
Minka käveli edelläni keittiöön. Katselin Eijaa. Voi kuinka hän olikin laihtunut. Silmien alla turvonneet, mustat pussit ja rasvaiset hiukset.
-Eija älä itke. Kaikki on vielä hyvin.
-Janne.. Jannea ei enää ole.
-Tiedän. Jospa menisit tuonne makuuhuoneeseen pitkäksesi niin voisin keittää sinulle teetä.
-Hyvä on.
Eijan askeleen olivat raskaita ja hitaita. Käännyin Minkaan ja sinuun päin.
-Miksi et ole aikaisemmin kertonut?
-Ei asiat olleet vielä näin huonolla tolalla.
-No kuten lupasi auttaa teen myös sen. Ja saat luvan auttaa minua.
-Ei Jussi ehdi. Meillä on niin paljon muutakin tekemistä. Minä en yksin häitä aio järjestää.
Katsoin sinua. Häät. Oletko sinä menossa naimisiin.. Minkan kanssa.
-Kyllä sinä nyt yksinkin pärjäät. Sanoit ja hymyilit minulle surullisesti
-Tietysti. Mutta Eija on sinun äitisi ei minun. Ja Minkan tuleva anoppi.
-Tiedän.. tiedän. En vain osaa auttaa. En tiedä mitä pitäisi sanoa. Satutan kuitenkin vain lisää.
-Vai niin. No ei kai sille sitten mitään voi. sanoin ja nousin viedäkseni teen Eijalle makuuhuoneeseen.
Vietin iltaa Eijan seurassa ja aloin huomata parannusta. Hänen tuli nälkä ja hän puhui taukoamatta. käsitteli asioita.
Veit minut kotiin. Sammutit auton ja saattelit minut ovelle. katsoimme toisiamme silmiin, nostit kätesi poskelleni, suljin silmäni ja suutelit minua. Hellästi, tunteikkaasti ja kuin kaivaten minua takaisin vierellesi. Irtauduimme toistemme syleilyistä.
-Saanko soittaa sinulle? Kysyit.
-Saat. Vastasin ja menit autolle.
Pian lähdettyäsi pihalla alkoi sataa. Istuin sohvalla pienessä käppyrässä, pimeässä huoneessa johon katulamput loivat pientä valoa sälekaihtimien välistä. Itkin ja muistelin menneitä.