Pistooli

Harhailin vanhan maalaistalon vintillä, ja haistelin sahanpuruista ilmaa. Vintti oli oikea aarre-aitta: viimeksi siellä ollessani olin löytänyt ensimmäisen maailmansodan aikaisen pistoolin. En kertonut siitä silloin kenellekään, vaan piilotin sen yhteen navetan ruostuneista metalliämpäreistä. Halusin pitää sen salaisuuden omanani, se oli minulle kielletty hedelmä. Hedelmä, joka tarinan jouduin itselleni sepittämään faktojen puuttuessa melkein kokonaan; oli varma, ettei kukaan tiennyt, miten ase oli vintille joutunut.

"Talossa tuoksui tuoreelle leivälle. Nuori tyttö silitti raskaalla rautaisella silitysraudalla pellavaista pöytäliinaa, jonka sitten taitteli vieressään olevan koriin.

- Kestääkö siinä vielä kauan? kysyi porstuasta tullut lyhytkasvuinen nainen. Naisella oli pyöreät kasvot. Silmät olivat eloisat, mutta niihin oli jo jäänyt merkkinsä menneistä vuosista ja syntyneistä lapsista. Nainen retuutti perässään pellavapäistä poikaa ja puukehikkoon pingoitettua omatekoista rumpua, joka kolahteli puulattiaan.

- Agnes, kuulitko sie?

Lettipäinen tyttö nosti katseensa pellavaliinoista ja nyökkäsi.

- No vastaa sitten, eläkä unelmoi. Vie ne liinat naapuriin ja kasso sitten veljesi perhän., ei miulla silmiä selässä ole.

Tyttö nosti korin syliinsä ja lähti pihalle.

- Agnes!

Pellavatukkainen poika juoksi Agnesin perään ja jäi kärkkymään sisarensa huomiota. Agnes käänsi ilmeettömän katseensa poikaan.

- Julius miulle sen rummun teki. Sillä oli sellainen potretti, misä sen kaveri hymyili kameralle sellatteen truf…tum… poika etsi sanaa.

- Trumpetin, Agnes auttoi.

Poika hymyili leveästi ja nyökkäsi.

- Mutta kun äiti laittaa siut kassohan lehemiä, niin silloin sie et leiki rummulla vaan kassot niitä lehmiä, Agnes sanoi.

Poika tuhahti, kääntyi kannoillaan ja juoksi navetalle.

Agnes muisti vieläkin sen iltapäivän. Se oli samanlainen kuin nytkin, elokuu, vilja tuoksui voimakkaasti ja aurinko väritti maiseman. Silloin Joonatan esitteli hänelle hymyillen uuden aseensa, jonka oli ostanut kaupungissa mustasta pörssistä. 'Myyjä yritti miulle tuputtaa kahvimyllyä, mutta mie vain osoitin tuota pyssyä.', seitsentoistavuotias poika selitti innoissaan. 'Kun mie tiesin, että se oli ihan sota-ajalta. Yritti se sellaista tennismailaakin, että kassos poika, ruvethan molemmat pelaamaan, mutta mie olin päättäväinen.' Pojan into väritti talven jäljiltä kalpeat kasvot, joihin kesän aurinko ei ollut tarttunut. Vihreät silmät säihkyivät kun katsoivat kiillotettua pistoolia, koko maailma oli siinä pojan ja aseen välissä. Agnes oli katsonut kiiltelevää asetta, sitten vasemmassa nimettömässä vaatimattomasti hohtelevaa sormustaan, ja oli tuntenut piston sisuksissaan. Joonatan oli hänelle se, mikä veisi hänet pois täältä. Mutta nyt ei tuntunut olevan sitäkään mahdollisuutta.

Sitten elokuun iltapäivä vaihtui illaksi, viljan tuoksuun sekoittui laskevan auringon voimakkaan punainen hehku, joka väritti taivaan ja pellot vereksi. Ruostunut vanha linkkuveitsen kyhäelmä lojui navetan nurkalla, kun Agnes ja Joonatan väistelivät polttavia nokkosia. Viljan verenpunaisuus kiihdytti hiljaista sisällä kuplivaa vihaa, enää ei ollut vain Agnes ja Joonatan, nyt metallinkylmä kuollut esine lumosi sammaleenvihreät silmät, noituutta. He olivat kävelleet verisen pellon poikki, ohi naapurien kahvikuppien kilinän kähti tummuvaa metsää, jotta pistooli voisi herätä henkiin."

Kompastuin johonkin kylmään sahanpurujen seassa ja kirosin. Olin juuri saanut kiedottua oman mielikuvitukseni tiukasti kiinni tarinaani, kun maa veti minut varsin kovakouraisesti takaisin pinnalleen. Kirousten vuolas tulva tyrehtyi kuitenkin huulilleni, kun nostin esineen maasta. Se oli jonkinnäköinen pokaali, mutta pyyhittyäni sahanpölyn pois metallin pinnasta, huomasin sen vastaavan vain jonkinlaista lohdutuspalkintoa. Vein antoisan kiroustulvani päätökseen ja heitin esineen sahanpuruun.

"Joonatanin kasvot olivat vääristyneet. Vihreät silmät sammuivat hiljaa, kuin kynttilää olisi tukahduttanut. Agnes oli seissyt hiljaa, tuntenut sinisen metallin kuumentuneena käsissään, se poltti vasemman käden nimetöntä siitä kohtaa, missä sormus oli. Pojan ruumis oli ollut kevyt. Jos hiukan tönäisi, oli Agnes saanut pojan tiputettua alas kalliolta, ruumis oli pitänyt vaimeaa ääntä mätkähtäessään kuopan pohjalle. Poika ei ollut enää siinä, Joonatan oli lakannut olemasta.

Talon vintillä oli haissut sahanpuruille, kuolleelle puulle elävän sijaan. Ne peittivät metallin hyvin, sormuksen ja pistoolin. Poikaa ei koskaan löytynyt, oli karannut kuulemma kotoa. Ja morsio meni melkein mykäksi surusta, ei osannut itkeä. Eikä Agnes kertonut, että pojan viimeinen lepopaikka oli ruostuneen pyöränrungon vieressä. Siitä metsä vaikeni."

Luovan kirjoittamisen kurssin satoa. Ei niin kamala.

Mustakallio