Heidi vihaa vanhuksia
Bussit ovat kamalia, eikö totta?
Ainakin kahdeksan aamuisin, jolloin bussit ovat aivan turvoksissa. Joka paikka nitisee ja natisee ja tuntuu kuin bussi leviäs kadulle milloin tahansa. Mut se ei ikinä tee sitä. Ikävä kyllä.
Bussissa oli päiväkotiryhmä. Menossa Sotungin luontotalolle. Bongaamaan leppäkerttuja, luulisin. Eli ne jäisivät samalla pysäkillä kuin minä. Voi itku. Väänsin musiikin soimaan lujempaa soittimestani, jotta ei kuulisi jatkuvia vessahätä-valituksia.
Rebel, rebel, you’ve torn your dress, rebel, rebel, your face is a mess…Joku mummo katsoi mua kauhuissaan. Mitä? Onko musiikki liian lujaa? Mee muualle könkkäämään riisipaperipolvillasi, senkin fossiili. Miksei eläkeläisille voitu tehdä omaa bussia?
Jotkut ihmiset luulee mua sadistiksi. Mä en oikeesti ole sadisti. Mä olen vaan vallankumouksellinen idealisti. Mä vihaan kasvissyöjiä ja vanhuksia. Niiden pinttyneitä tapoja ja reumatismia. Painonvartijat, urheiluhullut, terveysintoilijat, kettutytöt, eläinaktivistit, tanttakerholaiset, ja muut hyväuskoiset juntit väistykää Heidi Estonian tieltä. Muuttakaa jenkkeihin saman tien.
Telkkarissa luennoidaan kettutarhojen huonosta oloista, ja turkiksista, rasvasta ja sen haittavaikutuksista. Mä vihaan sellasia mielensaastuttajia. Miksi ihmiset joilla on suljettu mieli, aina aukoo päätään? Mutta vielä tyhmempiä on ne jotka uskoo sen sonnan. Mä en usko.
Kauhea rysähdys. Mä havahduin omasta pienestä maailmastani. Nyt se tapahtui! Bussi otti lopputilin. Mä kuuntelin hetken aikaa. Ei, ei se mitään ollutkaan. Känniläinen se siellä vaan oveen jysähti. Mutta miten ihmeessä könniläinen oveen jysähti keskellä tietä? Eli tämä oli siis kolari. Ja bussikuski oli syyllinen, koska hän jatkoi matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi känninen äijä sinne tai tänne ei väliä. Niitä on muutenkin liikaa.
Sofia nousi bussiin Hakunilan ostarin kohdalla. Kun bussi pysähtyi, katsoin takaikkunasta risteykseen. Siellä se äijä hoiperteli. Mä olin jotenkin pettynyt kun se oli elossa. Mun elämässä ei tosiaankaan tapahtunut ikinä mitään. Ei edes törmäilty bussilla pummeihin.
Sofia käveli mun luo, ja istui viereen. No siitä se rysähdys oli siis johtunut. Bussikuski oli nähnyt Sofian ja… ja mitä? Älä houri Heidi. Jos rysähdys olisi kuulunut silloin kun Sofia astui bussiin, se olisi ollut aivan ymmärrettävää. Samaan aikaan olisi varmaan kaikki rauta kirskunut ja bussin oikea puoli painunut lysyyn. Mutta rysähdys oli kuulunut ennen Sofian tuloa. Kyllä se oli se känniläinen.
Mä yritin näyttää iloiselta. Mua ei tosiaankaan enää kiinnostanut kaveerata sen kanssa. Siinä se istui, lannefarkuissaan ja napapaidassaan, olkalaukku käsissä. Me oltiin kuin päivä ja yö, ja mä olin se yö. Mä en tajua, miksi se edes oli mun kanssa.
Koska mulla oli lävistys?
"Moi." Sofia sanoi.
"Salut. Ça va? sanoin. Ranskaa, kumpa se ei ymmärtäisi.
"Mitä?"
Hahaa. Siitäs sait ideuutti. "Se on ranskaa." Mä tiesin ettei se ymmärtäisi. Sillä oli varmaan joku lukihäiriö. Tavaa sana HAUVA. Hoo-aa-uu-kaksoisvee-aa. Nauratti.
"Ahaa."
Ei vitsi se oli tyhmä.
Rasitti kulkea Sofian seurassa. Mutta se roikkui vaan mukana. Hengasi. Hey take a look at me, I’m soooooo cool.
"Tiiätsä mitä?"
"No?" mä vastasin vastahakoisesti.
"Mäki saan ehkä lävistyksen."
"Just." Rankkaa. Ihanko anelit mutsiltasi?
"Mut arvaa mikä on parasta? Mä saan sen napaan!"
Applause. Napaan?
"Napaan?" Voi itku, sanoinko mä sen ääneen?
"Joo. Eiks ookki cool?"
Mä en ees viitsinyt vastata. Mulla ei ollu mitään lävistyksiä vastaan, mutta napaan?
"Hei c’mon. Se ei ees näy ku sä käytät paitaa." mä sanoin.
"Tottakai se näkyy, kun mä käytän napapaitaa."
"Talvellakin?" Ja sit se meni hiljaiseksi. Et sen enempää viittiny ajatella? Vitsi sä oot nerokas, Sofia.
"Mulla on muuten mukana kuva siitä korusta jonka mä saan. Haluutko nähdä?"
Mua ihan tosi paljon kiinnostaa sun napakorusi.
Ja eiks se ollu äsken vielä ehkä saan? "No näytä."
Sofia alkoi kaivelee laukkuaan. Lopulta se löysi jonkun esitteen. Anakonda. Tottakai se ottaa sen siellä. Teinityttöjen ainoa oikea "lävistämö". Anakonda oli kaikkea mitä "lävistämöltä" odotettiin; luotettava, nopea, kallis, vaaraton = tylsä.
"Se oli tässä jossain… " Sofia selasi esitettä. "Kato tässä!"
Ja mä en voinut uskoa silmiäni. Napakoru, jossa oli kaksi "timanttia" eli jotain halpaa korukiveä, kummatkin kirkkaan vaaleansinisiä, ja reunoilla korussa hileitä. Renkailla kiinni. Ja puoleen hintaan. ALE.
"Eiks ookki söde?"
Juu. Tarvitseeko mun edes vastata? Mä vaan katoin Sofiaa. Luojan kiitos se ei kattonut mua, nimittäin mun ilme kertoi enemmän kuin sata sanaa. Ei tosiaankaan söde, vaan ihan hirvittävä. Kammottava. Ällöttävä. Kipee. Sä oot ihan kipee.
"Se tosin maksaa yli sataviiskymppii ku se pistetään. Mut se on sen arvosta."
"Ootsä varma?"
"Mitä sä tolla tarkoitit?"
"En juuri mitään." Päättele ite daiju.
"Sattuuko se vai?" Sofia kysy ihan ymmällään. Jotain hätäännystä sen äänessä oli.
Sattuuko se vai? Äiti äiti, saanko viiltää itseäni tuliterällä keittiöveitsellä ranteeseen? Sattuuko se?
Tottakai se sattuu idiootti. Herrajumala suhun pistetään reikiä lihasta, tässä tapauksessa läskistä läpi, tottakai se sattuu!
"Ei se hirveesti satu, mutta kun mä otin tän silmäkulma lävärin, niin kun kulmakarva turposi yli kuukaudeks, ja sillon vähän kadutti."
Tosta se valahti ihan kalpeeks. Taidanpa jatkaa.
"Kannattaa muuten ottaa se talvella ettei se ala mätänee."
se oli ihan kauhuissaan, mä näin sen.
Mä voin kyllä hyvin ajatella Sofian kulkee talvella pakkasessa pikkunen toppatakki päällään, niin että jenkkakahvat ja vatsamakkarat hyllyy farkkujen ja napapaidan välistä, ja läskissä – turvonneessa läskissä – kimaltelee vielä hileinen napakoru. Kaiken kruunaa vielä se että napakoru on yhtä sinertävä kuin Sofian kylmettynyt napa. Sopivat hyvin yhteen.
Tälle naurettaisiin vielä vuosien jälkeen.