Hän
Ruma on kaunista, olen huomannut. Kävelin tietä pitkin, odottaen ystäväni saapuvan. Näin hänet tänään ensi kerran vuosiin oikeasti. Näin hänet tänään ensimmäisen kerran. Hänellä on takkuiset hiukset, olleet joskus punaiset. Vihreät silmät, eivät puhtaan vihreät, pilkkuja silmissä. Hän pukeutui aina tuulipuvun housuihin, niihin sinisiin, joissa oli valkoisia raitoja. Niin, ja veljensä vanhoja huppareita hän käytti, niitä ylisuuria. Hän puhui paljon, hymyili aina. Taisi hänellä olla pisamiakin, kuka tietää? Ei hän koskaan kovin suosittu ollut, mutta ei hän ikinä näyttänyt onnettomalta. Nauroi niin paljon, nii-in, hän tosiaan nauroi paljon. Hän oli niitä ihmisiä,jonka jokainen sanoi tuntevansa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien läpikotaisin. Hän, jos joku, oli saavuttanut tasapainon itsensä kanssa.
Mutta se kaikki; vaatteet, iloisuus, se oli vain naamiota. Kellekkään hän ei paljastanut, mitä naamion alta löytyi. Hän oli arka, pelkäsi aina epäonnistuvansa, pelkäsi, ettei ole kyllin hyvä, ettei kelpaisi. Hän ajatteli, kukaan ei ymmärtäisi, miten yksinäinen hän olikaan, kukaan ei välittäisi. Hän loi naamion, kuoren, jonka läpi kukaan ei pääsisi, eikä kukaan huomaisi. Kukaan ei kaipaisi kadonnutta arpista sielua, joka vajoaa syvemmälle itseensä.
Tuo ihminen, pelkäsi aina olevansa muille pettymys, jotain vastenmielistä, iljettävää. Jos joku olisi aikaisemmin kertonut hänelle, ettei hän ole hylkiö,jos joku olisi joskus sanonut, että hän on tärkeä, ehkä hän olisi saattanut lopulta purkaa muurinsa ja uskaltanut astua elämään.
Odotin ystävääni tiellä, hymy huulilla. Lopulta hän saapuikin; näin hänen kasvonsa hymyilemästä minulle viereisen auton peilistä.
Vasta kun kaikki turha on sanottu, voi löytää jotain todellista.