Muistan

Tuntui, kun siitä olisi ollut sata vuotta aikaa, vaikka se tapahtui vasta viikko sitten. Olin kai elänyt jonkinlaisessa pimeydessä sen ajan. Katseeni osui yöpöydän päällä olevaan kuvaan yhä uudestaan.

Kuvassa seisoi kaksi hahmoa, taustalla välkkyivät maailmanpyörän valot kilpaa tähtien kanssa. Toinen hahmoista olin minä ja toinen oli Elli. Me hymyilimme iloisesti, Ellin ruskeat silmät nauroivat ja hiukset olivat sekaisin äskeisen laitteen jäljiltä. Kuva oli viime kesältä, kun kaikki oli vielä hyvin. Kaulassa Ellillä oli hopeinen sydämen puolikas.

Elli ja minä olimme tunteneet toisemme jo kymmenisen vuotta. Olimme olleet parhaat ystävät kuusivuotiaista. Muistan, miten me tapasimme eskarissa. Olin vasta muuttanut kaupunkiin ja olin hyvin ujo. Elli huomasi minut orpona nurkassa seisomassa ja tuli juttelemaan kanssani. Hänellä oli ruudullinen mekko ha pitkät, paksut letit. PIan jo juttelimmekin iloisesti Prätkähiiristä, Vinski kun oli molempien lempihahmo. Siitä lähtien olimme pitäneet yhtä.

Harrastimme yhdessä, olimme samalla luokalla kaikki peruskoulun vuodet. Me olimme erottamattomat. Monet olivat kateellisia, koska ystävyytemme oli niin kestävää. Jotain sellaista, mistä kaikki uneksivat, En edes muista meidän koskaan riidelleen edes kunolla. Ehkä joskus olisi pitänyt.

Lukio alkoi noin vuosi sitten. Lähdimme sinne yhdessä ja meillä oli suuret suunnitelmat tulevaisuudelle: Elli oli päättänyt lukea lääkäriksi ja minä juristiksi. Mietimme, miten kolmen vuoden päästä muuttaisimme yhdessä Helsinkiin ja ryhtyisimme kämppiksiksi.

Kaikki meni aluksi aivan loistavasti. Kaikki oli niinkuin ennenkin. Elli ja minä kävimme yhdessä tanssitunneilla, järjestimme bileitä, luimme kokeisiin ja itkimme yhdessä myttyyn menneitä rakkaussuhteita. Syysloma tuli ja meni ja toinen jakso lukiossa alkoi.

Toisen jakson alussa tapahtui se tavallinen: lukioon tuli uusi poika, ja tietenkin me molemmat rakastuimme oikopäätä häneen. Elli oli aina ollut meistä se voimakkaampi, joten luovuin suosiolla ihastuksestani. Pian Elli tulikin kertomaan minulle, että hän ja Mikael olivat yhdessä. Onnitteluni kai kuulostivat vaisuilta, sillä hän sanoi minulle: "Älä sure, Tiia, ensi kerralla sinäkin löydät sen oikean."

Ellin seurustellessa Mikaelin kanssa, hän oli onnellisempi kuin koskaan. Huomasin pian jääväni ulkopuoliseksi, vaikka hän väitti muuta. Minua harmitti, mutta en halunnut pahoittaa Ellin mieltä.

Yhtenä iltana Elli tuli meille käymään. Hänen loistavat silmänsä näyttivät nyt hyvin himmeiltä, kuolleilta. Hän istui hiljaa sängylläni, tässä, missä minä nyt istun ja katseli kuvaa, jossa seisoimme maailmanpyörän edessä. "Muistatko, Tiia, tuon kesän? Muistatko, miten näimme korkealta maailmanpyörästä koko kaupungin ja miten lämmin tuuli heilutti hiuksiasi ja sotki ne?" Tottakai minä muistin. Muistin ne äänet, joita kuului vuoristoradasta, karusellin musiikin, vastapaistetun popcornin tuoksun. "Tiedätkö Tiia, joskus mietin, mitlä tuntuisi lentää. Tuntea tuulen tarttuvan vaatteisiin, hiuksiin. Kohota korkeammalle ja nähdä kaupunkien valojen muuttuvan pieniksi pisteiksi. Lopulta olisin niin korkealla,etten näkisi muuta kuin kuun ja tähdet ja tuntisin olevani vapaa ja onnellinen. Vähän niinkuin silloin maailmanpyörässä." Kuuntelin Elliä ihmetellen. Hän ei ikinä puhunut noin. Hän tuijotti valokuvaa ja sanoi kohta, että hänen oli lähdettävä. Hän halasi ja käveli pois. Se oli viimeinen kerta , kun näin hänet. Sinä iltana hän oli hypännyt sillalta. Elli löydettiin aamulla hukkuneena.

En voi vieläkään ymmärtää, miksi Elli teki sen. Ei hän ollut niitä ihmisiä, jotka luovuttaisivat noin helposti. En koskaan uskonut, että yksi ero voisi satuttaa häntä niin kovasti. Ellin äiti kertoi hänen olleen pitkään masenutunut, enkä minä ollut huomannut sitä.

Loppujen lopuksi, ehkä en tuntenut Elliä kovin hyvin. Olin pitänyt häntä aina meistä vahvempana. Miten minä nyt selviäisin? Miksi, miksi Elli jätit minut tänne yksin? Etkö olisi voinut edes kerrankin ajatella minua?

Istun edelleen sängylläni. Käteni hapuilivat kaulallani ja tunsin, kuinka nykäisin ohutta hopeaketjua. Kämmenelläni lepäsi hopeinen, puolikas sydän. Mieleeni muistui eräs oppitunti, kun luimme Edith Södergranin runoja. Muistan pitäneeni eräästä runosta erityisen paljon. Se loppui sanoihin: "– Kerran sammuvat kaikki tähdet, mutta ne loistavat aina pelkoa vailla."

Katsoin pöydälläni olevaa valokuvaa, ja siinä, kirkkaampina kuin maailmanpyörän valot tai suurimmat tähdet, loistivat Ellin ruskeat silmät.

Orvokki