Ajatuksia vaan
Kunpa voisin päästä ajassa taaksepäin. Toivoisin pääseväni ajassa viisi kuukautta taaksepäin, tekisin kaiken toisin silloin kun minulla oli mahdollisuus tehdä asiat toisella tavalla. Silloin yhtenä päivänä, silloin kun sain olla todellakin itselleni tärkeiden ihmisten luona, silloin kun he todellakin olivat siinä, metrin päässä minusta. En toiminut oikein, tein kaiken niin väärin. Ehkä en ikävöisi heitä nyt niin paljon, jos olisin valmistautunut paremmin heidän kohtaamiseen, tai mistäpä sitä tietää, ehkä ikävöisin aivan yhtä paljon kuin nytkin. Kuitenkin olisi ollut parempi, jos olisin osannut olla eri tavalla, jos olisin osannut puhua, nauttia siinä olemisesta, jos vain olisin tajunnut…
Pelkäsin niin paljon, pelkäsin että tekisin virheitä, pelkäsin etten osaisikaan mitään, pelkäsin kaikkea mahdollista. Kuitenkin olisin voinut olla iloisempi, olisin voinut valmistella paikkaan menemistä jo viikko takaperin, kun tiesin että sinne pääsen. Olin niin onnellinen nähdessäni ne ihmiset, olin niin onnellinen kun sain edes hetken olla heidän kanssaan ja viettää sen puolituntisen siellä samassa paikassa kuin he. Annoin kuitenkin muiden tehdä sen, mikä minun piti tehdä, en itse uskaltanut tehdä mitään.
En tajunnut, että tulisin katumaan olemistani näin pahasti. Toiset tekivät sen, mitä minun olisi pitänyt, se tässä onkin pahinta. Toiset olivat rohkeampia, toiset pystyivät tekemään ja sanomaan enemmän kuin minä. Minä olen niin ujo ja hiljainen, niin "uskaltamaton" sanomaan tai tekemään mitään. Nyt, kun olen tässä ja mietin sitä tapahtumaa, joka tapahtui sinä onnellisena päivänä viisi kuukautta sitten, kylmänä lauantai-iltapäivänä mutta kuitenkin niin ihanana, haluaisin toisen mahdollisuuden. Mitään muuta en toivoisi niin paljon, kuin että saisin toisen mahdollisuuden päästä heidän luokseen ja tehdä se mikä minun olisi jo viisi kuukautta sitten pitänyt tehdä.
Minun olisi pitänyt puhua, puhua ja puhua, minun olisi pitänyt uskaltaa, mutta nyt se on enää myöhäistä tätä miettiä, se on mennyttä aikaa. Mutta toisen mahdollisuuden saaminen ei luulisi olevan liikaa vaadittua, en usko että se olisi niin vaikeaa saada. En ole kuitenkaan vielä menettänyt toivonkipinää, joka elää sisälläni nytkin. Sitä en saa sammumaan, enkä haluakaan. Taistelen, en luovuta, haluan toisen mahdollisuuden ja sen aijon myös saada. Kunpa vain sen sitten kanssa saisin, se on pakko saada. En jaksa enää tätä.
Aamulla herääminen on niin hankalaa, ikävä valtaa minut heti. Minulla on koko ajan niin ikävä näitä ihmisiä, ja haluan heidän luokseen koko ajan maailman eniten. Tarvitsen heitä, en anna heidän mennä, haluan heidän mukaansa. Haluaisin kertoa heille, kuinka paljon välitän, kuinka tärkeitä he minulle todellakin ovat ja että minulla on heitä niin ikävä koko ajan. Hetkeksikään en heitä päästä mielestäni, en hetkeksikään. Jos saan uuden mahdollisuuden, aijon kertoa heille kaiken, aivan kaiken.