Romahdus
Niin iloisin mielin istun tuolillani, olen hyvillä mielin juuri tullut kotiin. Puhelin soi, hiljennän musiikkia. Ystävä soittaa, kysyy "Mitäs olit tekemässä?" Sanon iloisena "Täällä vaan istun kotona." Ystävä jatkaa "Minulla on hänestä kerrottavaa." En saa sanoista selvää. Niinpä kysyn "Mitä?" Mutta en enää saa samaa, jonka ystävä oli sanonut ensin. Kertoo kaiken, yhtenä ryppäänä minulle. Sanoo ensin "En tiedä, kuinka nyt kerron." Tai ainakin jotain siihen suuntaan hän puhui.
Ihmettelen mitä ystäväni minulle kertoo. Säikähdän jo, olenko minä tehnyt jotain väärin, olenko minä syyllinen? Mutta en keksinyt mitään väärää, jota olisin voinut tehdä. Ystäväni jatkaa: "Hän lähtee. Hän lähtee pois täältä, kauas, ehkä tulee vielä takaisin, mutta ei ole varmaa. Hän ei jää Suomeen." Iloni oli hetkessä poissa. Kyyneleet tulevat heti aikailematta.
Olen hiljaa, pidellen puhelinta tiukasti kädessäni. Kysyn "Miksi, miten hän lähtee?" Vastaus on "En minä tiedä, luin vaan niin, hän lähtee kesän jälkeen." Sitten vain olen, kuuntelen ystävän juttuja, jostakin muusta, joka ei liittynyt tähän ollenkaan. Sitten lopulta hän kysyy "Mitäs nyt aijot tehdä?" Vastaan huokaisten ja kyyneleitä pidättäen "En minä tiedä." Sitten lopetamme puhelun, sovimme tapaavamme huomenna. Minä romahdan. Kaadun lattialle, itken, itken ja viha kuohui sisälläni.
Miksi, miksi minä? Miksi minulle käy aina näin? En ollut vihainen hänelle joka lähtee pois. Olin vain niin vihainen itselleni. Kurotin kirjoituspöydälleni ja otin sieltä kuvan, jossa vielä olin hänen luona. Puristin kuvaa rystyset valkoisina. Se oli muisto, muisto joka oli niin hyvä, mutta satutti minua silti nyt. Katson meitä kaikkia siinä kuvassa. Kuiskaan kyynelten seasta "Miksi, et voi mennä, älä mene, älä, älä nyt lähde, sinulla on täällä kaikki." Ryömin nurkkaan, yhä puristaen kuvaa kädessäni. Kuva on minun vieressäni edelleen. Silmiä kirvelee, tuijotan edelleen kuvaa.
"Älä mene, älä nyt jätä minua tänne, en halua että menet, jää tänne, älä lähde sinne niin kauas, liian kauas… olet niin kaukana, liian kaukana." En jaksa edes enää kuiskata, olen liian rikki sanoakseni tai tehdäkseni mitään. En selviä, enkä jaksa edes yrittää. Kumoan kaikki kesän suunnitelmat, annan vain ikuisesti tilaa surulle. Olo on niin paha, kuin olisin menettänyt oman siskoni. Pidin häntä siskona, vaikka ei hän sitä ollut, eikä ole edelleenkään. Suunnittelee vain pois lähtöä, pois, pois, kauas pois lähtemistä! Onpahan syy olla syömättä, liikkumatta ulkona tai on syy olla tekemättä yhtään mitään.
Minulla ei enää ollut ketään, jonka takia olisin elämääni jatkanut. Jatkan vain silti, kyyhöttämällä siinä nurkassa kuva käsissäni. En jaksa ajatella, muistaa, kuulla, nähdä, välittää tai edes tiedostaa mitään, vaikka hengittämistäni. Silti vain hengitän, kaikki on nyt lopullisesti menetetty, sen tiesin.
Tositapahtuma, ei ole pitkä aikakaan tästä.