Syksyn tuskaa

Syksy, pimeä ilta, kynttilä palaa yksinäisenä huoneessa, pöydällä. Sama levy on pyörinyt levysoittimessa jo monta päivää, sen soiminen ei lakkaa, kappaleet vain vaihtuvat. Istun vain, yksin kynttilän valossa ja mietin. Epämiellyttävä tunne, ikävä, se vaan ei jätä minua rauhaan. Se roikkuu minussa, on kiinni minussa kuin ei sillä olisi tarkoituskaan lähteä koskaan pois. Se huutaa sisälläni, huutaa ihmistä tulemaan takaisin sieltä kaukaa, se ei hiljene, ei hellitä otettaan ennen kuin hän on tullut takaisin. Ihminen on lähtenyt, hän on toisella puolella tätä suurta, liian suurta maapalloa. Hän on liian kaukana, eikä ole tietoa, milloin palaa, vai palaako koskaan takaisin.

Kappale vaihtuu levystä. Mietin, miten nousisin ylös, kuinka tästä jatkaisin, kuinka minusta tulisi rohkeampi ja iloisempi. Pelkään, en uskalla yrittää. En uskalla yrittää nousta ylös, jatkaa, jaksaa, ajatella positiivisesti. En voi tehdä mitään, mikä helpottaisi oloani. Jos tästä nyt nousen ylös, joku tönäisisi minut taas alas maahan, ja joutuisin käymään tämän saman tuskan läpi uudestaan. Todellisuudessa minulla ei ole edes voimia. Minulla ei ole voimia nousta ylös, enkä uskallakaan. Vaikka kuinka haaveilisin helpommasta, se ei onnistuisi. Joskus kuitenkin vielä nousen ja putoan. Tuntuu, kuin putoaisin korkealta, korkealta. Putoan, pidän silmiäni kiinni, enkä uskalla katsoa, onko kukaan ottamassa vastaan. Kukaan ei kuitenkaan ota minua vastaan, vaan putoan teräville, koville kiville ja minuun sattuu. Se sattuu kaikista eniten. En halua enää nousta korkeuksiin, koska taas putoan, ja se sattuu vain enemmän ja enemmän. Kipu ei hellitä. Koskaan laskeutuessani alas, vastassa ei ole mitään pehmeää, vaan aina kovat ja terävät kivet, jotka satuttavat, tökkäävät terävillä piikeillään minua. En jaksa sitä enää, pysyn alhaalla. En nouse enää liian korkealle. Mitä korkeammalle yritän nousta, sitä nopeammin putoan, ja sitä enemmän sattuu.

Tuutikki