Oja

Mihin olen matkalla? Juna ohitti juuri Jämsän. Jämsässä kaikki talot ovat keltaisia, tai ainakin keltaiseen vivahtavia. Tulen Jyväskylästä, tai kenties jostain sieltä päin. En minä tiedä. Matkalta jostain. Junan ulkopuolella vilisee ihmisiä. Kaikilla on kiire junaan tai pois junan luota. Juna ei välitä. Se jatkaa matkaansa kiskoja pitkin aina seuraavaan kaupunkiin, seuraavalle pysäkille. Jonnekin pohjoiseen tai etelään. Jonnekin. Raiteet ovat lyhyellä matkalla suorat, mutta pitkän matkan jälkeen enemmän mutkalla kuin yksikään joki, joka virtaa läpi tämän kirotun, Jumalattoman maan.

Talvella täällä on niin kylmä, että joutuu aina ostamaan uuden vaatekerran, vaikka omistaisi varaston täydeltä vaatteita. Kesällä ihmiset myyvät pieniksi käyneitä vaatteitaan kirpputoreilla ja hilluvat lähes alastomina kaupungilla. Autojen katot pitää saada alas, niin kuin televisiosarjoissa, että näyttäisi makealta. Kotiin mennään vain nukkumaan, jos sitäkään. Huoneet ovat täynnä elotonta tavaraa, ja kaikki on kaupan. Vieressäni istuu rumannäköinen mies. Se hörppii oluttaan äänekkäästi. Minua inhottaa. Se on lihava, parrakas ja pehmeä-ääninen mies. Minua inhottaa suunnattomasti. Ei ravintolavaunusta voi ostaa olutta luottokortilla ja käteistä minulla ei ole. Pitäisi hakata tuo mies ja varastaa sen olut. Ehkä voisin nukkua tovin.

Pelottaa mitä huominen tuo tullessaan. Lähestyessäni kotikaupunkia, pystyn luomaan mielessäni kartan, kolmiulotteisen pienoismallin kaupungin minulle jotain merkitsevistä kohteista. Rautatiesilta, rautatiesillan alunen, baari, karaokebaari, tori, baari.. ravintola, kuppila, yökerho, puisto ja baari. Nopeasti voisi kuvitella, että ajatteluni on varsin suppeaa, mutta ei. Jokaisessa baarissa on oma tunnelmansa. Jokainen ihminen baarissa on oma persoonansa. Jokaisella on oma tarinansa, joka on jollain tapaa samanlainen kuin kaikkien muidenkin tarina. Oikealla tavalla ajateltuna, jokainen baari vastaa yhtä luentoa yliopistolla… jos ei ajattele baaria vain ryyppyreikänä, jossa on tarkoitus nollata. Nerokas, Sosiaalisia tekijöitä tarkkaileva valveutunut henkilö oppii yhden ryyppyreissun aikana enemmän ihmisistä, kuin yksikään seitsemän vuotta yliopistolla notkuva kirjaviisas, muotia seuraava tai jakkupukuinen minätiedänteoriassakaiken-tyyppi. Vaikka onkin rumaa väittää, että teoria on heikompien ihmisten juttu ja että käytäntö opettaa enemmän.

Yhteiskunta tarvitsee teoriaan nojaavia ihmisiä ja teorioita pysyäkseen pystyssä, koska teoriassa käytäntö ei merkitse teorian toteutumisen kannalta mitään. Käytäntö muuttaa aina teoriaa käytännölle sopivammaksi ja teorian tarvitsee muuttua, jotta käytäntö saisi osakseen teorian, jota voidaan parantaa teorialla enemmän käytännönläheiseksi. Minä olen teoreetikko. En kovinkaan käytännönläheinen tyyppi.

Kirjoitan muistiin asioita, ettei minun tarvitsisi tuhlata aikaa "enemmän käytännönläheisten muistisääntöjen kehittämiseen". Käytännössä olen tämän teorian mukaan "sitten-kun-ihminen". Juuri sellainen ihmistyyppi, jota halveksun.

Juna saapuu kotikaupunkiini juuri silloin kuin sen pitääkin. Aurinko paistaa pilvien lomasta, linnut laulavat, myrskypilviä itäisellä taivaalla. Tekee mieli juosta kotiin vaihtamaan vaatteet. Paeta tämän päivän iltaa juomalla itsensä humalaan, mennä baariin tutustumaan ihmisiin, joita tapaa lähes päivittäin.

Ohitan rautatieasemalle pinotut lehtikasat ja lehtimyyjät. Kaikki ovat siistissä järjestyksessä, pinoissa, kasoissa ja läjissä. Tupakka tuoksuu jostain kaukaa nenääni. Minunkin tekisi mieli polttaa, mutta olen saanut tarpeekseni tupakan aiheuttamasta päänsärystä. Ehkä sitten illalla kun olen humalassa. Humala ja tupakka sopivat hyvin yhteen. Rautatieaseman pihaan on kerääntynyt iso joukko autoillaan leveileviä raggareita, joiden päivän kohokohta on hetki jolloin puhutaan heistä. Ei se ole hienoa, mutta noille muodinmukaisille kapinallisille se on täyttymyksen suuri hetki. Miksi minä olen näin viisas? Miksi minä olen juuri tällainen kuin olen?

En minä niitä ihmisiä inhoa. Minä vihaan niitä ihmisiä. Niiden elämän tarkoitus on keksiä sääntöjä joilla ihmisiä pidetään aitojen takana. Niiden tarkoitus on sanoa, että "minulla on pätevyys kertoa sinulle miten tässä elämässä pitää elää". Ei se ole oikein. Ei kenenkään elämää pidä ohjata johonkin sellaiseen suuntaan jossa hän hyödyttää jotain sellaista tahoa, jonka hyödyttämisestä hän ei tiedä tuon taivaallista. Tien pinta polttaa horisonttia vasten epätarkkoja rajoja. Ihmisjoukko ylittää tien varsin siistissä laumassa, aivan kuin sovitusta merkistä. Jos juoksee suojatiellä, voi olla melko varma, että lähestyvä autoilija kiihdyttää autonsa vauhtia.

Loppujen lopuksi me haluamme olla kovempia, pahempia, parempia, nopeampia, kestävämpiä ja halutumpia kuin muut.. mutta samalla kuitenkin muiden suosiossa. Ihmiselämä ei olisi mitään, jos ei olisi jotain sellaista joka on huonompi kuin muut. Parempia ihmisiä on varmasti ja aina löytyy niitä, jotka ovat vielä parempia kuin parhaimmat koskaan tapaamasi ihmiset. Mutta onko tämä nyt sitä mitä minä haluan elämältäni? En minä halua sitä kysyä keneltäkään muulta. Menneen kesän ruohot muuttuvat tämän kesän vehreydeksi ja kaikki kukkii jälleen.

Vastaan astelee nuori äiti lastensa kanssa. Se on ostanut vaatteita, joissa sen lapset näyttävät aivan karkeilta. Pienen pieniltä hedelmäkarkeilta jotka kävelevät omin voimin eteenpäin ja haluavat "lasten hampurilaisaterian, jonka kylkiäisenä tulee muovinen auto tai pallo". Ei sitä voi siitä syyttää. Hyväähän se vain tarkoittaa, ja mitäpä sitä ei omien lastensa eteen tekisi. Ja tämän ovat ymmärtäneet myös markkinavoimat! Mitäpä vanhemmat eivät tekisi lastensa eteen! Siihen on helppo iskeä. Se on jokaisen vanhemman heikko kohta. Nuori äiti tuoksuu hajuvedelle. Minä haluan riisua sen alastomaksi. Taksikuski tööttää autonsa torvea jossain torin toisella reunalla. Minä kävelen yksin kohti kotia. Läpi puiston jossa linnut nokkivat hanskaa.

Kotipihassa kaikki on kuten ennen. Varjoisia käytäviä, kujia. Pienen lapsen vanhemmat tupakoivat parvekkeella heidän lapsensa leikkiessä hiekkalaatikolla. Puiden lehdet kiiltävät auringonvalossa hapuillen itä-tuulta kuin vihreät hansikkaat. Joku on taas tehnyt kiusaa talonmiehelle ja heitellyt kivenmurikoita nurmikolle. Marjapensaan keskeltä erottuu sininen pipo, jonka joku on sinne heittänyt talvipakkasten aikaan. Jossain kaupungin toisella laidalla ambulanssi huudattaa pilliään.

II

Ilta. Hieman ennen keskiyötä täydessä humalassa, tupakansavuisen baarin nurkassa, tai keskivaiheilla. Onko sillä väliä missä kohtaa näissä paikoissa istuu? Rauhoittavaa musiikkia soittava yhtye. Kenties Jazzia, en minä tiedä onko se sitä. Siltä se kuulostaa, tai ainakin siltä, minkä mielikuvan Jazz-musiikista olen saanut. Mikä voisi olla enää paremmin. Ympärilläni, baarin jokaisessa pöydässä istuu ihmisiä aivan kuin kirkossa. Toisinaan luokseni eksyy tupakkaa pummaava nainen, rahaa pummaava ystävä; kaikki itsevarmoina, yli-innokkaina ystävinä; kaikki oudossa järjestyksessä. Sekaisin toistensa joukossa, mutta kuitenkin niin hienosti nivoutuneena, että saatan erottaa lähes koko ravintolan. Juuri niin; ravintola kokonaisuudessaan, puhtaana, täynnä nuutuneita ihmisiä. Täynnä savua, pimeyttä, pehmeää kullanhohtoista valoa. Ilmassa leijailee elävä, irtonainen musiikki. Se luikertelee kuin käärme kuuntelijoiden tai asiakkaiden joukossa, välillä kadoten niin alas, että paikallaolijoiden hiljaisuuden saattaa katkaista tupakansytyttimen karkea rapsahdus.

Ihmiset kuuntelevat. He istuvat hiljaa, välillä sanoen sanan.. ehkä kaksi.. ehkä vain mainitakseen pöytäseurueelleen musiikin heissä aiheuttamasta tunteesta. Tällaisiin iltoihin minä olen tottunut. Tämä on surullinen, kaunis maailma, iloinen maailma, pehmeä sade kosteassa lehtimetsässä. Tällaisia iltoja minä kaipaan kotona ollessani. Kirjoittaessani runoa tai polttaessani illan viimeistä savuketta pimeässä keittiössä ikkunan takana. Silmieni tuijottaessa lasittuneina kaupungin sykkivää syliä. Kaupunkia kokonaisuutena.. sen neonvärisiä verisuonia. Autojen valoja, jotka matelevat pitkin katuja, aivan kuin yössä liian suoraa kulkevat tulikärpäset.

Ravintolan aavemainen, pehmeän musiikin täyttämä hiljaisuus rikkoutuu tarjoilijan pudottaessa tusinan verran tuoppeja tai laseja, jossain asiakkaiden näkymättömissä. Musiikin tempo kiihtyy hetkeksi. Aivan kuin soittajat olisivat vielä hetki sitten rakastelleet soittimiaan salaa, lähes ääneti..jonkin yht’ äkkiä keskeyttäessä heidän hiljaisen huumansa. Hetkessä kaikki on taas kuitenkin ennallaan. Tempo palaa kiihkeän nousuhumalan kaltaisesta kaatosateesta pehmeän samettiseen sammaluomaansa. Soittajat kylpevät ravintolan pehmeässä valossa tupakansavun herättämien savukäärmeiden keskellä, rauhallisina kuin nukkuvat lapset. Muistan kuinka lapsuudessani kaikki muusikot näyttivät näiltä muusikoilta. Heidän silmänsä ovat sulkeutuneet. He ovat oma taikapiirinsä. Musiikin tempo on lähes olematon, melkein pysähtynyt, synnytyksen kliimaksia kuolleen äidin ympärillä odottavien ihmisten hengityksen kaltainen.

Bassorummun pehmeääkin pehmeämpi kumahtelu on kuin kevätsade, sukkasillaan koulun käytävää juoksevien lasten jalkojen kopina. Unen tuoma helpotus pimeässä keskiyössä. Virvelirummun ääni kuin lattiaa lakaisevan luudan tasainen kahina, mutta kuitenkin paljon pehmeämpi.. sade jossain kaukana, havaitsemattomissa pimeällä pihamaalla vihreän nurmikentän kastuttua läpimäräksi ja vielä paljon aistikkaampi. Basso kumahtelee rauhaisasti soittajansa sylissä, luoden mielikuvia kaukaisesta tuulenvireestä tai kenties joesta.. vuoksesta jonka nousua saattoi odottaa. Pianistin sormet tekevät lähes olemattomia, mutta kuitenkin varmoja liikkeitä, aivan kuin hapuillen salaisuuksia, aarteita jostain kosketinkentän keskeltä. Aivan kuin hän koskettelisi naistaan tietämättä onko heidän välinen rakkautensa enää elossa. Mies on vajonnut syvälle 1930-luvun mustan etelän syövereihin. Hän soittaa kuin ei soittaisi lainkaan. Hän elää siinä. Hän elää musiikin vuolaasti tunteita valuvassa, sademetsämaisessa käytävässä, keskellä lämmintä suomaastoa. Eksyneenä punaisen hiekan peittämälle joutomaalle. Hän elää musiikissa! Hänestä on tullut osa rauhallisesti etenevää samettivirtaa, joka maalaa jokaisen paikallaolijan mieleen kuvia taiantäyteisistä kesäilloista, öistä, pimenevistä rannoista, rakastelusta aamuyön tunteina, mistä tahansa. Hän on osa elävää, täynnä hermoja, lihaksia, verta, nahkaa ja luuta olevaa konetta. Elävä organismi. Eläin. Ajatteleeko hän soittavansa? Tietääkö hän sen? Tuskin. Hän ei enää soita. Hän on omassa elementissään. Keskellä rauhaisaa kotia, kohdussa. Lämpimässä alkumeressä. Aivan kuin jouluna. Loppukesän iltana auringon laskiessa. Onko tämä tropiikki? Rauhassa paikallaan elokuun lämpimässä illassa. Ihmetyksestä on tullut suurin kantava voima ja kaikki on valmista tälle hetkelle. Mikään ei muutu ja kaikki on tässä. Ihmetyksen voima, samaan tapaan kuin vanhuksilla joiden tietämys saattokodista ei ole järjenmukainen. Saattokoti on heille sairaala, paikka jossa parannutaan. Miltä ihmisestä tuntuu kun hän tietää olevansa huoneessa jossa hän tulee kuolemaan sadan prosentin varmuudella. Onko se sama tunne kuin seksiä edeltävä hehku kahden ihmisen välillä. Voiko tällaiseen vastata mitenkään. Miltä tuntuu viimeinen hengenveto?

Ilta on ollut kaikin puolin loistava. Eräällä tapaa sumean päivän kaltainen. Tällaisen päivän taakseen jättäminen on helppoa. Yksi Päivä muiden päivien joukossa ja kaiken kattava ilta, kuin saalistaan vakaasti seuraava peto. Humalan, pohjattoman turhamaisuuden mukanaan tuoma tunne kuolemattomuudesta. Olla humalassa on aina uusi tilanne. Ja mikä tärkeintä; Minulla on varaa juoda vielä lisääkin. Juoda itseni vaikka kuinka huonoon kuntoon. Tekisinkö sen? Joisinko välittämättä mistään? Miksi en!?

Juominen on pikainen siirtymä outoon onnelaan, jossa kaikki asiat ovat loistavasti. Minä olen vapaa ja minä etsin itseäni. Niin tekevät myös nuo muusikot. He etsivät itseään. He tietävät, tai oikeastaan tuntevat, etteivät koskaan tule löytämään itseään, tai ainakaan sitä osaa itsestään, jonka he luulevat löytävänsä. Se ei ole olemassa. He ovat sisällä elämässä. He ovat sen sisällä mitä etsivät. Tulessa joka palaa pimeässä puistossa keskellä pahinta syyssadetta. Epävarmuuden ja varmuuden varjoisalla rajalla ja he kaipaavat palavasti sitä kiihkeää tunnetta joka vie heidät yhä syvemmälle menneisyyden arvoitukselliseen hämärään. Paikkaan jossa kaikki on aina uutta ja uutta he etsivät yhä uudestaan. Niin tapahtuu aina kun on humalassa. Salaisuuksien huntu raottuu ja salaisuudet suhahtavat editsemme. Salaisuudet paljastuvat hyvin nopeasti. Tuskin huomaamatta.

He kirjoittavat ilman ajatusta, he kirjoittavat vahingossa. Tajunta aukeaa ja tieto valuu paperille tuhansina, kenties miljoonina sanoina, lauseina ja aforismeina. Jotain tapahtuu. Heidän rytmitajunsa on kaikonnut ja kaikki toimi sydämenlyöntien tahdissa. Tarkasti, epätarkasti, luonnollisuuden huipentuma. Silmät suljettuina, soitinten vingahdellessa kuin kivusta. Tempo kohoaa ja tempo laskeutuu soittajien kasvojen kiiltäessä hiestä. He maalaavat maisemaa.

Olinko minä eksynyt? En osannut vastata omiin kysymyksiini selvästi. Maailmassa ei ole lainkaan todellisia kysymyksiä. On vain vastauksia joita pitää parannella. Etsinkö minä parempia vastauksia? Millainen maailma olisi jos emme ajattelisi lainkaan huomista, musiikkia, humalaa, huutoa..

Kuka rakastaa ketä ja kuka rakastaa tarpeeksi ollakseen onnellinen. Kuinka olla onnellinen keskellä tyhjyyttä. Tarvitsemmeko me toisiamme? Katselen hetken ohikulkevia ihmisiä. Musiikki taukoaa ja soittajat siirtyvät seisoskelemaan baaritiskiä vasten. Heistä saattaa aistia tavan jolla he puhuvat toisilleen. Se on helposti havaittavissa. Kuka on kukin yhtyeessä, ilman että mitään ollaan sovittu. Niin se menee aina. Mitään ei sovita ja kaikki tapahtuu automaattisesti. Luonnollisesti. Kaikki ottavat paikkansa ja sitten hyökkäys alkaa. Hyökkäys kohti tuntematonta. Hyökkäys kohti epävarmuutta, kohti pimeydessä nesteenlailla lainehtivaa valoa. Samaan tapaan kuin pehmeässä teini-iässä. Se on sellainen aika, jolloin kaikki on elossa ja mahdollista. Silloin kaikki on jonkin arvoista.

Ja tätä on todellisuus. Todellisuus on kuin lintu jolta puuttuu siivet. Se nousee vain niin korkealle kuin on mielikuvitusta. Loppumatka onkin sitten pelkkää putoamista. Tarvitsemme jotain uutta suojellaksemme vanhaa. Pitääksemme vanhat arvot pystyssä me käymme taistoon menneitä päiviä vastaan. Vanhat arvot! Vanhat arvot ovat kaikki se mitä meillä on. Ja lopulta.. lopulta uudet arvot ovat vanhojen arvojen uudelleenlämmitettyjä versioita. Jatko-osia arvomaailmamme loputtoman värittömään tyhjyyteen.
         
         

Ravintolan ovella syntyy kaaos kun sisäänpääsy kielletään liikaa juoneelta miesporukalta. Luojan kiitos vahtimestari ei tiedä missä kunnossa minun pääni on. Yhtyeen jäsenet naureskelevat siirtyessään soittimiensa ääreen. Aivan kuin he olisivat käymässä joulupöytään. He istuutuvat rauhallisesti. Hermostuneisuutta ei huomaa. He ovat ammattilaisia. Heillä ei ole yhtyeenä suuren suurta arvoa, mutta taitojensa puolesta he pätkivät monta niin sanotusti, suosittua yhtyettä. Taito ei merkitse mitään silloin kun on nimeä. Nimen saamiseksi tarvitaan taitoa. Kuuluisuuden suossa moni hukkuu tietämättään ja tulee osaksi suota. Kilpaa ei voi ajaa olematta mukana kisassa. Niin käy aina kun lähtee tavoittelemaan taidon sijaan onnea. Tiedon sijaan uskoa. Uskon sijaan tietoa. Jos aikoo uskoa pitää uskoa sokeasti. Muuten ei usko lainkaan.

Millaiseksi huominen muuttuukaan tämän päivän odotusten muokattua mielikuvia tulevasta? Olen ollut eksyneenä tässä myrskyssä aina Auringon syntymästä saakka, enkä tiedä mitään kauniimpaa. Jokainen uusi aamu. Keltaiset lehdet pitkin poikin puistoa ja katujen varsia syksyllä. Kevään pienet puronorot auringon paistaessa ja luonnon uhkuessa nuoruuden kaunista voimaa. Keskikesän humala keskellä peltomaisemaa iskelmämusiikin soidessa jossain kaukana, mutta kuitenkin niin kovin lähellä. Hetki jolloin kirjoitan sanoja, joista muodostuu lauseita ja lopulta kymmeniä, satoja, tuhansia sivuja tarinoita.

Juon viiniä ja nautin elämästä tietämättä elämästä tuon taivaallista. Mutta niin kai kaikki muutkin elävät. He eivät vain välitä. Tunnen muutaman ihmisen jotka välittävät, mutta todellisuudessa heidän välittämisensä on kovin pehmeää taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kapina on hävitty vallankumous. Vanha pysyy vallassa ja hävinneet nostetaan ylös systeemin päättävien elinten joukkoon tai hävitetään totaalisesti. Näin on käynyt myös monille "nuorille kapinallisille." Heidät on "tyynnytetty", ostettu ja muutettu osaksi sitä systeemiä mitä he vastustavat. Heiltä puuttuu palava halu muuttaa asioita, joita he inhoavat. Ei systeemiä voi muuttaa systeemin keinoin. Se on taantumusta, hiljentymistä tai puhumista tavalla, jonka ympärille on luotu niin suuret vallit, ettei niiden takaa saa enää mitään aikaiseksi. Peliä ei voi pelata olematta pelissä mukana. Vapaus on illuusio tilan suuruudesta.

Aika poistua tästä paikasta. Katua pitkin seuraavaan luolaan. Odottamattomien ihmisten ja asioiden luo. Kuka tulee minua vastaan tässä kaupungissa? En tiedä enää mitään. Olen yksin jälleen. Harhaoppisena, uutena sieluna vanhassa maailmassa. Tämä paikka on aivan liian nopea. Ihmisillä on niin kiire, että heidän kulkiessaan ohitse pystyy heidän kasvoiltaan lukemaan, kuinka he luulevat tietävänsä mitä ajatella.

III

Aamut ovat kaltaiselleni ihmiselle tuskaa. Illan odotusta aamuauringon paistaessa kirkkaasti vasten makuuhuoneen seinää. Krapulan mukanaan tuomaa tuskaa ja suurta häpeää menneen illan tapahtumista, vaikka mitään ei olisikaan tapahtunut. En tosin muista yhtään aamua jolloin olisin hävennyt edellisillan tapahtumia. Jokainen ilta on kuitenkin aamunjälkeistä aikaa, ja se mitä tapahtuu on aina vain elämyksen siivittämää todellisuutta. Ei ole olemassa oikotietä elämän loppuun. Kaikki pitää ottaa osana sitä, ja lopulta me kaikki kuolemme. Tämäkin krapula on vain osa edellistä iltaa. Ilman tämän olotilan mukanaan tuomaa tyhjyyttä, en olisi kovinkaan onnellinen mies. On jotain mille pitää antaa arvo ja nimi. Pihalla lapset heittävät neonvihreää frisbeetä ikkunaan. Helvetti! Miksi minä en ole enää noin järjetön ja aito.

Lapsena elää elämänsä onnellisinta aikaa. Mikään ei ole koettua, ja kaikki on avoinna. Aikuisuuden suppilossa vaihtoehdot käyvät vähiin. Vapaudesta tulee valinnanvapautta. Ehkä se on juuri niin, että lapsena ei vielä osaa ajatella itseään osana yhteiskuntaa. Osana sosiaalista kokonaisuutta, jossa kaikki ei olekaan olemassa vain sinua varten. Kaikki vaan on. Lapsena on mahdollista palata osaksi luontoa, oikeaksi ihmiseksi, mutta yhteisö estää sen. Nuori mies korjaa autoaan talon takapihalla ja huudattaa musiikkia. Sen auto oli eilen etupihalla, sen minä muistan. Se asensi siihen kaiuttimia ja puheli matkapuhelimeensa kaiuttimien asentamisesta.

Krapula sitoo sisätiloihin odottamaan olon paranemista. Siinä sen huonoin puoli, mutta on siinä hyvääkin. Se muistuttaa eletystä elämästä, ja ennen kaikkea siitä, että jotain on tapahtunut. Lapset huutavat "perkelettä" pihassa kuin mantraa. Naapurin nuoripari nai äänekkäästi. Tässä talossa seinät ovat paperia niin kuin Japanilaisissa asunnoissa, tai oikeastaan mielikuvassa siitä, minkälaisia Japanilaiset asunnot ovat.

Tämä on oikeastaan vain osa valmistuvaa Novellia. Olkaa hyvä.

Olavi Salko