Psykoosi

Kutsu minua perhoseksi ja kutita nenääni. Ole kiltti ja nosta minut ilmaan. Katkunhajuisessa huoneessani ei ole valoa, ei ilmaa eikä toivoa. On vain puoliksi palaneet iljettävän kellertävät verhot ja tanko, joka niitä pitelee. Hopeinen tanko. Se värisee hiljaisuudessa, kiljuu kirosanoja ja soittaa ikäloppua banjoa. Tämä on huoneeni, eikä minulla muuta ole. Äänet puhuvat minulle. Ne käskevät minua potkimaan porvaria perseeseen ja lyömään halolla päähän.

En pääse huoneesta ulos. Keltaiset verhot vainoavat minua ja ahdistavat minut pyöreän huoneeni nurkkaan. Etsin ovea, mutta sitä ei löydy. Se on palanut pois kaiken muunkin mukana jättäen jäljelle pelkän tyhjän käristyneen seinän. Ei edes tuhkaista oviaukkoa, vain harmaa seinä. Äitini laulaa tuutulaulua seinän toisella puolen.

"Tuu tuu tupakkarulla, senkin syöpäinen kulta, senkin savuinen piru!" äiti kiljuu lopulta raivon vallassa. Mutta minä olen perhonen ja minä voin syödä varpaani milloin haluan. Olenko hullu? Olenko vain hullu pyöreässä huoneessaan, jossa ei ole muuta kuin oksennuksenkeltaiset verhot ja niiden ruma tanko?

Vihdoin alkaa Saatanan ja Jumalan shakkiottelu yötaivaalla tähdet pelinappuloinaan! Verhot kuiskailevat minulle siitä ja puren peukaloni likaista kynttä hyppien kahdeksikkoa. Haluan nähdä, haluan nähdä! Mutta minähän olen vain sammunut perhonen huoneeni lattialla ja katto peittää taivaani. Huomaan lattian olevan kylmä tulipalon jäljiltä, kylmä kuin vaalea ihoni ja tunnen suunnatonta halua ajaa pääni kaljuksi. Pääni voisi olla kuin kuu ja voisin vihdoin olla totta!

Kuinka kauan on aikaa kulunut? Kauanko on dinosaurusten kuolemasta, kauanko olen huoneessani ollut? Kauanko ovat nuo keltaiset verhot ja niiden tanko ahdistelleet minua? Haluan huutaa ja laulaa, itkeä ja purra! Revin hiukseni pois ja vihdoin vuotaa pääni verta. Vie pois veri, vie pois ahdistavat äänet ja anna minun olla! Olen perhonen, olen perhonen! Jätä minut! Lennän läpi vesiputousten!

Ja sitten koittaa ruoka-aika. Syön pillereitä päivästä toiseen, viikosta kolmanteen, kuukaudesta vuoden yli. Tanssin rituaalitanssin ja verhoni katselevat minua. Saatana voitti shakkiottelun, ne kertovat. Saatana voitti, Saatana voitti ja nyt itkee Jumala! Taidan kuulla sateen. Sataa höyheniä, mustia ja valkoisia höyheniä kun pulut ja varikset kohtaavat. Lintujen suuri taistelu kauppatorilla ja höyhenet värjääntyvät raskaan punaisiksi tippuessaan katukiveykselle. Täysi hiljaisuus.

Pillerini, pakotetut lääkkeeni vaikuttavat. Keltaiset verhot ja niiden tanko haihtuvat, mutta lukittu huoneeni ei katoa mihinkään. Savunhaju hälvenee ja tilalle jää vain sairaalan steriili ja valkoinen ilma. Muistan taas kuka olen. En ole perhonen, eikä kukaan laula tuutulaulua minulle. En kuule ääniä, jotka kertovat minulle huimia tarinoita. Ahdistaa. Päänahkaani kirvelee ja käteni ovat sotkuiset verestä ja hiuksista. Olenko kalju? Lääkkeet saavat minut taas muistamaan, millainen on normaali yhteiskunta ja kuinka minä en ole osa sitä pienessä pyöreässä huoneessani. Katkeran suolainen kyynel vierähtää raavitulle poskelleni, jonka arpeutuneita haavoja saasta nuolee. Ei ole enää mitään viemässä pois ajatuksiani omasta hulluudestani, joka vielä joskus ajaa minut itsetuhoon. Haluan perhosia korvilleni lentämään, nostamaan minut ilmaan ja hukuttamaan pilviin!

Tähän tekstiin upotin paljon niin sanottua omaa hulluuttani, ajatuksia jotka olivat velloneet mielessäni jo kauan.

Sarella