Salaisuus
Hänen silmänsä eivät liikkuneet. ne olivat sulkeutuneet jo ajat sitten. niiden sininen taivas oli värjäytynyt mustaksi ja puna huulilta oli valunut verenä pois. elämän lanka oli katkaistu ja hänen ympärillään leijui kylmä tuuli. se veti sisään manalan uumeniin, ja olo alkoi tuntua heikolta. silmäluomiin oli jäänyt pala enkelin kosketusta ja ihoon raapaisu helvetin porteista.
Hänen hengitys ei kulkenut ja vapisevat sormet olivat kohmettuneet kylmiksi ja jäätä tihkuviksi puikoiksi. kosketuskin hänen ihoaan vasten sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. ei ollut enää syytä olla vihainen, ei ollut enää syytä itkeä, ei ollut syytä hävetä. salaisuus oli mennyt hänen mukanaan. verkko sen ympäriltä oli sulkeutunut ja ikuinen avain oli hänen sydämessään jonne kenenkää tie ei enää kulkenut. kukaan ei saanut sitä auki, kukaan ei nähnyt sen pintaa eikä sen kovuutta, ei sen uurteita tai sen tarinaa.
salaisuus oli niin suuri että hänen sydämensä reunamat särkyi sen painosta, se painoi hartiat alas ja väänsi kasvot suruun. salaisuuden suuruus oli verrattavissa tähtien kirkkauteen. se alkoi syysyönä ja loppui kesäiltana. juuri tänään ja juuri tänne. hiljaisuus oli tappava vain tuuli henkäili. se vapisutti oksia ja naarmutti kyyneliä. ruumiini paino veti alas ja istahdin hetkeksi ajattelin häntä. mitä hän tunsi nyt kun hän ei enää ole täällä. miltä salaisuus nyt tuntui tai näytti. ei voinut tietää ja vedin syvään henkeä. olin niin yksin mutta nyt tunsin sen vahvempana tunteena kuin ikinä. olinko koskaan saanut pitää ystävän kättä. se olisi minulle uutta ja enää en osannut siitä edes haaveilla. kyyneleet eivät enää valuneet tuuli oli kuivattanut ne ja sammuttanut iloisuuden liekin jättäen murheen tuhkan ja salaisuuden taakan. ei ollut enää aikaa ja jatkoin matkaa vaikka jokainen askel vaati enemmän kuin tuhat juoksua. en välittänyt kivusta vaan ajasta jonka olin uhrannut ajatuksille ja lepäämiselle. se tulisi maksamaan. vain yö meni edellä, päivä ei saanut vielä nousta ennen minua.
se kulki nopeasti ja varmasti kohti. se ei säälinyt tielleen osuvia eikä katsonut silmiin. sen luomet eivät sulkeutuneet ja olemus oli kylmä. jos joku sattui puhumaan hänelle se ei tuntenut enää armoa. kukaan ei saanut puhutella häntä ilman lupaa. uni. sen silmiin on tunkeutunut hämähäkin verkkoa ja käsiin tarttunut lankaa joka kytkee mielen uneen ja kirjoittaa unen sanat. sen kirjat on unen hyllyissä ja kuvat mielen albumeissa. heräsin pian ja huomasin että olin nukahtanut. olin vihainen itselleni ja katsoin häntä. hänen silmät olivat edelleen sulkeutuneina ja iho kylmä. varmistin ettei kukaan ollut nähnyt minua ja jatkoin matkaa. tie oli muuttunut vaikeaksi ja mutkaiseksi, jäiseksi kulkea. en tiennyt suuntaa minne mennä mutta annoin vaistoni kuljettaa minut tietä eteenpäin. hän oli antanut minulle neuvon. älä kuuntele unia tai henkiä. henget kulkivat mukana jokaiselle salaisuuden polulla ja yrittivät harhauttaa lähettiläitä. kukaan ei olisi saanut mennä polulle tai sen päässä olevaan henkien kammioon. matkaa oli enää vähän ja olin luvannut hänelle että vien salaisuuden mukanani kammioon. olen viimeinen valittujen joukosta, henget eivät kuitenkaa tunnista minua kabaarin asussa.
kannibaalien kammiossa oli tunkkaista. ei enää tuulen huminaa, ei raikasta ilmaa. vain sumua ja ikuista hiljaisuutta. vain peittyneet auringon säteet ovat muisto eilisestä ja huomisen äänet vaimenneet. tyhjentyneet ruumiit eivät kantaneet huolia. ne olivat kirjailtuna seinien kirjaan ja huoneiden kammiohin. kannibaalien kammio. mielien syöjät, muistojen kapina. tyhjät katseet eivät enää sattuneet, ne olivat lohduttajina siitä ettei kukaan huomannut minua. olin tullut matkani päähän ja saatoin nähdä kammion päässä olevan pienen huoneen. avasin holvin oven ja sen takaa tulvi karmaiseva haju. pieniä perhosia leijui ympyrän muotoisessa telineessa vastapäivään. jokaisella perhosella oli oma tehtävä, ne pyörittivät kuviota. salaisuuden kuviota. ne kertoivat oman tarinansa.
pian huomasin tarinan alun ja lopun. se tarina, salaisuus, taakka. se olin minä. salaisuus oli oma sieluni ja oma elämäni. olin kantanut taakkana omaa menneisyyttäni jota en ollut kohdannut. se oli kaikista salaisuuksista todellisin ja aidoin. se oli pelottavin salaisuus. olin unohtanut oman sieluni matkalla kannibaalien kammioon. olin kadottanut minuuden. taakka keveni hetki hetkeltä. perhoset yksitellen kuljettivat sieluni palasia takaisin ja sitä nopeammin muistin omaa menneisyyttäni. sain hengittää ja katsoa taakse. olin kantanut itseäni.
Minun tarina.