Syrjähyppy
Minä juoksin lujaa. Niin lujaa kuin vain kykenin. Hengitin epätasaisesti, keskityin vain juoksemiseen. Mitä kauemmas pääsin, juoksin vain kovempaa. Askel askeleen perään, pois kaikesta turhasta.
Juoksit perässäni, yritääen saada minua kiinni. Yrittäen vetää minut takaisin. En kuullut sanojasi, en tahtonut kuulla sanojasi. Kuulin vain uhkaavasti lähestyvät askeleesi takanani omien askeleitteni kiihdyttäessä vauhtiaan. Sinä et ikinä saisi minua kiinni. Et ikinä veisi minua takaisin sinne.
Kompastuin, horjahdin, tarrasin kiini suureen puuhun, kuin viimeisenä toivona. Hetkessä olit luonani. Hetkessä nostit minut selkääsi ja minä huusin. Huusin ja kiljuin. Rukoilin sinua jättämään minut siihen, rukoilin että jättäisit rauhaan.
Veit minut takaisin. Yhä kaipasin olla yksin. Yhä kaipasin omaa rauhaa. Mutta sinä, sinä vain puhuit kuinka ihmisen ei ole tarkoitus olla yksin, kuinka ihminen tarvitsee toista ihmistä. Suljit syliisi ja aloit itkeä. Itkit puolestani, en edes pyytänyt sinua tekemään niin. Itkit ja kuivasin kyyneleesi. Sanoin, etten tarvitse ketään. Sanoin, etten kaipaa huolenpitoa. Sinä et uskonut, suljit minut vain tiukemmin syliisi ja hoit samoja sanoja. "Ihmisen ei kuulu olla yksin."
Riistäydyin irti sinusta, huusin etten kaipaa sinua, en kaipaa ketään. Tahdoin sinun ymmärtävän, että minun ei ole tarkoitus olla toisille taakka vaan kaiken kantaja. Se, joka kestää kaiken ja joka huoltaa muita.
Karkasin luotasi lohduttamaan toista. Toista minulle tärkeämpää. Tiesin loukanneeni sinua, mutten jaksanut välittää. En vain jaksanut. Olisit uskonut, kun sinulle sanoin "en kaipaa ketään, en tarvitse ketään".