Aalto
"Odota."
Toistan sanaa kuusi kertaa, odota kiltti odota, mutta sinä olet sulkenut korvasi joten minun täytyy vetää keijunkengät jalastani, jättää rannalle mekkoni ja kruununi, kasvoni, laskea paljaat vieraat varpaat pohjaan ja kahlata syvemmälle kuolleeseen veteen joka painaa tuhannen ikävän verran.
Ja taas, vain hymyilyyn tottuneet huulet liikahtavat: "Odottaisit.."
Vedessä kelluu kuolleita juuria ja siivetön lintu, mutta pohjalla on pahempaa: keltaisia muovikukkia, lasikenkiä, kauniiden nukkejen teekuppeja ja nuppineuloilla kasvoille kiinnitettyjä hymyjä, ja ne kaikki kohottavat ohuita vahvoja käsiään ja yrittävät kiskoa minua takaisin.
Ja minä olen jo liian syvällä enkä jaksa enää kuin odottaa aaltoa.
Kylpyhuoneen ovi on lukittu, Sisko on jättänyt veden valumaan jotta kuulostaisi siltä kuin se vain pesisi puhtaita valkoisia kasvojaan, mutta kyllä minä tiedän, kaikki täällä tietävät - oikeasti se istuu yhdeksänkymmenen asteen kulmassa seinää vasten ja huutaa mahdollisimman hiljaa, ääni on yhtä ohut kuin sen selkä ja yhtä tyhjä kuin sen silmät.
Minä painan epätoivon- ja rakkaudenpunaisen jäljen rystysiin ja rystyset oveen, nousen ylös lattialta ja lähden ulos.
"Koittaisit vielä jaksaa."
..ja kylpyhuone on jo puolillaan vettä, sameaa lamauttavaa vettä joka peittää alleen kaikki muistot ja turhat ajatukset. Sisko nojaa harmaisiin kiiltäviin laattoihin ja huutaa vieläkin vaikka suu on täynnä jäistä vettä, huutaa vielä silloinkin kun on ollut neljä minuuttia hengittämättä - mutta vieläkään se ei uskalla loppuun asti, vaan nousee hitaasti ylös ja ottaa lattiakaivon tulpan pois.
Sisko poistaa ovesta kaikki kolme lukkoa ja menee keittiöön syömään paahtoleipää.
Huomenna sitten, ehkä.
Valkoinen ikkunalauta täynnä teepaketteja, Intiasta ostettua ja vaniljateetä ja omenateetä ja vielä lisää teetä. Meidän sairas pieni teemaailma, jota kerättiin ettei hetkeen tarvitsisi ajatella muuta.
Siskolla on korvan takana kangaskukka ja hymy venytetty korvasta korvaan. Aamupalaa suun keskeltä sisään ja hymyn pielestä ulos, mutta minä en sano mitään.
Nojaan vain poskea nyrkkiin, turha minun on puhua. Kuinka monta kertaa olen jo sinuakin pyytänyt odottamaan..? Teekuppi on pohjaton meri.
"Olisit hiljaa!" Sisko huutaa äkkiä vaikken ole puhunut, puutuoli liukuu taaksepäin kiiltävällä lattialla eikä teepakettien takaa näy enää taivasta.
"Olisit kiltti hiljaa."
"Minä tahtoisin vain olla taas viisivuotias Leena pelkästään yksi vihreä villasukka jalassa - yksi yksin yksinäinen - istua kostealla betonilla ja katsella leijoja."
Kaksi yhtää tyhjää silmää vastaa:
"Mustaa vai vihreää teetä?"
Jalat eivät enää yletä pohjaan, mutta vieläkin minä erotan sinut kaukana, joten jatkan vaikka joskus en ymmärrä miksi.
Ja kaikesta siitä mitä veteen on hylätty aika piirtää minulle uudet kasvot säälien minua ystävilleen:
"Ei tuo ole kuin pieni tyttö nielemässä kruunuaan."