Onnettomuus
Tästä on jo jonkin aikaa kun näin ihmeellisen unen, joka olikin oikeasti tapahtunut. Uni alkaa kuitenkin näin.
Asuin kylän komeimman pojan kanssa isossa kartanossa kahdestaan. Olimme aina samassa huoneessa ja hän tuntui veljeltäni. En osannut kuin luottaa häneen. Mitään pahaa ei voi tapahtua, kun hän on seurassani. Eräänä päivänä lähdimme bussi-pysäkille. Odotimme bussin tuloa. Katselin rauhassa, kuin viimeistä kertaa, rakasta kotiamme. Maisemia sen ympärillä. Kauniit vihreät metsät, vuoret kaukana horisontissa ja tuuli, joka kuiskaili asioita mitä en ymmärtänyt. Katselin myös tuota poikaa. Hänellä oli kauniit kasvot, ruskeat silmät ja hiukset. Hän oli todella puoleensa vetävä. Hän käyttäytyi minua kohtaan kuitenkin aina veljellisesti. Katseessa ei ollut mitään muuta. Se suretti minua, mutta kestin sen kyllä. Bussi tuli pysäkille ajallaan. Oli kaunis talvinen päivä, mutta en voinut lakata murehtimasta että jotain tapahtuisi. Bussissa poika meni edelläni ja heitti reppunsa etupenkeille. Hän ei kuitenkaan itse siihen jäänyt. Meni taakse kuten oletinkin. Itse jäin eteen istumaan hänen reppunsa viereen. En osannut nauttia matkasta, kuten yleensä olen nauttinut. Tuntui jotenkin karmivalta olla siinä. Jonkin aikaa matkustettiin rauhassa. Kuski oli oikein mukava ja halusi miellyttää meitä. Tiesin hyvin ettei ole mahdollista saada kapealla tiellä bussia tekemään kässärikäännöstä. Ei se ole kyllä mahdollista muutenkaan, mutta jotenkin se onnistui.
Kun kuski oli ilmoittanut mitä aikoi tehdä, niin varauduin ojaan menoon. Otin korkealta kiinni bussista ja kun sen lähti käännökseen, niin pääni retkahti taaksepäin ja silmäni olivat kiinni. Pelkäsin hirveäasti, mutta samalla tunsin oloni jotenkin tyhjäksi. Kun emme sustuneetkaan tieltä ojaan niin kaikki alkoivat nauramaan ja hurraamaan kuskille. Minä en kyennyt siihen. Tiesin, että jotain vielä tapahtuisi. En tienny vain mitä. Kun jatkoimme matkaa, katselin ikkunasta ulos. Kaukana horisontissa välähti valo ja siinä se sitten oli. Kaksi osainen rekka. En tiedä näkikö kuski rekan toista perävaunua vai miksi hän ei pysäyttänyt, mutta jatkoimme liikkeellä rekkaa kohden. Aika lähellä meitä rekka kuitenkin alkoi liirtää tieltä pois. Ensimmäinen vaunu meni edestämme pellolle ja kuskimme käänsi bussin toiselle kaistalle väistääkseen. Se oli turhaa.
Toinen osa rekasta tuli meitä vastaan. Heti kun näin sen tiesin, että törmäisimme. En enää pelännytkään, koska olin varma että kuolisimme kaikki. Otin taas korkealta kiinni bussissa ja suljin silmäni. Tunsin törmäyksen, jonka voimasta bussi lähti kieppumaan. Pääni retkahti taas taaksepäin, mutta en itkenyt. Tällä kertaa olin varma tapahtumista. Menetin tajuntani kolarissa. Seuraavan kerran kun heräsin olinkin sairaalassa. En ollut enää sama tyttö, joka oli nähnyt tapahtuneen. Tyttö oli kuollut kolarissa. Olin täysin erillainen. Tytöllä oli pitkät vaaleat hiukset ja kauniin ruskeat silmät. Minulla oli siidekäärö siilin ja irokeesin päällä sekä moniväriset silmät. En ymmärtänyt miten olin joutunut sairaalaan.
Lopulta vanhempani tulivat kertomaan, että olin maannut sairaalassa jo monta viikkoa kolarin jälkeen. Olin ollut äitini kanssa auto-onnettomuudessa rekan kanssa. Olimme kuulemma tehneet kässäri käännöksen ja rekka oli ilmestynyt eteemme. Se oli lähtenyt liiraamaan tieltä ja osui autoomme. Tässä vaiheessa en enää ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Sitten se sama poika tuli sairaala huoneeseen. Hänet oli kuulemma löydetty järkyttyneenä rekan kyydistä. Kun näimme toisemme, molemmat kalpenivat ja minulta meni taju. Siinä vaiheessa tiesin, että olimme molemmat nähneet saman unen ja se oli järkyttänyt meitä. Juttelimme siitä pitkään ja ihmettelimme miten se oli mahdollista. Missään ei ollut järkeä. Annoimme asioiden olla ja jatkoimme elämäämme. Hän omassa maailmassaan ja minä omassani. Tapasimme vahingossa vielä ja hän kertoi asuvansa isossa kartanossa yksin.